Fausto Brizzi: 100 onnen päivää – Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi sata päivää jäljellä?

Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi sata päivää jäljellä? Pysäyttävä kysymys, jota jokaisen olisi joskus hyvä pohtia. Fausto Brizzin 100 onnen päivää -romaanissa kysymystä pohditaan muutaman sadan sivun verran. Käyttäisitkö vähät päiväsi samoin kuin päähenkilö Lucio?

Fausto Brizzin 100 onnen päivää (Cento giorni di felicità 2013, suom. Lotta Toivanen 2016, Gummerus) kertoo Luciosta, joka saa tietää elinaikaa olevan jäljellä enää noin sadan päivän verran. Hän on paitsi kuolemansairas myös keskellä perhekriisiä. Luciolla on sata päivää aikaa selvittää ongelmansa ja samalla yrittää kirjaimellisesti elää kuin viimeistä päivää.

Kirjoitin synkän Alkulukujen yksinäisyys -romaanin jälkeen, että kaipaan seuraavaksi jotain kevyempää luettavaa. 100 onnen päivää -kirjaa on luonnehdittu paitsi nyyhkyromaaniksi myös humoristiseksi, hurmaavaksi ja yllättäväksi. Vähän hauskuutta siis tähän väliin! Ainoa vaan, että Brizzin huumori ei kyllä yhtään naurattanut. Ja muutenkin: täytyy sanoa, että tässä oli nyt pitkästä aikaa kirja, josta en juuri lainkaan pitänyt…! Siihen vaikutti valitettavasti tällä kertaa myös kirjailija itse.

Attenzione: Sisältää juonipaljastuksia!

Prioriteetit hukassa

Kun perheenisä Lucio saa tietää olevansa kuolemansairas, hän on keskellä perhekriisiä: välit vaimoon ovat katkenneet Lucion pettämisen takia ja Lucio on joutunut lähtemään perheen yhteisestä kodista. Kun Luciolle valkenee, että hänellä on enää vähän elinaikaa jäljellä, hänen ensimmäinen viimeinen toiveensa on saada vaimo antamaan anteeksi. Se ei kuitenkaan käykään helposti! Vaimon reaktio miehen sairausuutiseen on tyly:

”Hän ei edelleenkään näytä rakastavan minua eikä antaneen anteeksi, näyttää pikemminkin siltä, että hän tuntee minua kohtaan säälinsekaista hämmennystä. – – Hän ottaa minut takaisin kotiin vain siksi että olen sairas. Anteeksi hän ei ole vielä antanut.”

Tästä Lucion tarina oikeastaan vasta alkaa. Hän alkaa laskea, kuinka paljon päiviä on jäljellä ja haluaa luonnollisesti täyttää päivänsä kaikkein tärkeimmillä asioilla.

Mitä ne tärkeimmät asiat sitten ovat? Vaikka minäkertoja Lucion mukaan tärkeintä hänelle ovat vaimo Paola ja lapset Lorenzo ja Eva, se ei hänen tekemisissään näy. Aluksi hän lamautuu, mutta päätettyään olla antamatta sairaudelle periksi hän lähinnä hengailee appiukkonsa ja ääliökavereidensa kanssa. Mitä ihmettä?! Jo kirjan kannessa näkyvät munkkirinkilät toistuvat kirjassa usein, sillä niitä Lucio mutustelee pyöriessään appiukkonsa omistamassa leipomossa:

”Lucio hyvä, loppujen lopuksi elämän tarkoitus on se, että haukkaa palan lämmintä munkkirinkilää.”

En myöskään ymmärrä Lucion perhettä. Esimerkiksi, kun elinaikaa on jäljellä 73 päivää, tapahtuu seuraavaa:

”Tänä iltana Lorenzo ja Eva menevät syömään ukin luo ja jäävät sinne yökylään. Paola menee kahden ystävättären kanssa katsomaan taide-elokuvaa, ja minä jään yksin kotiin.”

Haloo, perheen isä kuolee kohta! Prioriteetit ovat hukassa sekä Luciolla että Paolalla. En lukijana oikein jaksaisi kiinnostua tällaisesta pelleilystä. Eikö kirjailija olisi saanut teokseen tarpeeksi dramatiikkaa jo pelkästä päähenkilön kuoleman lähestymisestä? Miksi miehen ja vaimon pitää leikkiä typerää kissa–hiiri-leikkiä? Hahmot tulevat järkiinsä vasta kirjan lopussa ja siihen mennessä olin jo täysin kyllästynyt heihin.

Vastenmieliset vitsit

100 onnen päivää oli minulle siis tuskastuttava lukukokemus. Pahinta on, että kirjan ”humoristisuus” on vastenmielistä sovinistista läppää. Kaikki kirjan mieshahmot ovat samanlaisia naisia esineellistäviä ja muutenkin täysin yksiulotteisia pökkelöitä. Esimerkiksi Lucion appiukolla on tällaisia ajatuksia:

”Uskottomuus avioliitossa ei ole erhe, se on geneettinen virhe, joka on ollut miesten DNA:ssa aikojen alusta asti. Niin kuin kaksi korvaa ja nenä. Sille ei voi mitään. Olet lihasta rakennettu tietokone, joka on ohjelmoitu pettämään.”

Luciohan ei tätä kyseenalaista vaan näkee ”hymyillen” sielunsa silmin appiukon ”vikittelemässä ukrainalaista misua”, jonka kanssa tämä aikanaan petti vaimoaan. Lucio itse selittelee pettämistään:

”Mutta se oli seksiä, pelkkää seksiä. Meille miehille tämä on olennainen seikka. Ja toivon mukaan lieventävä asianhaara.”

Lucion ystävä puolestaan ”sai ennakkoon maksettua seksiä valkovenäläisten kaksostyttöjen kanssa”. Lucio kuvailee naisia myös sanoilla ”kuin Playboyn kansikuvatyttö” ja kertoo heillä olevan ”naisille ominainen outo sairaanhoitajanvaisto”. Ja entäs tämä Lucion elämänfilosofia, jonka hän jakaa, kun elinaikaa on jäljellä kuukausi (!):

”Kaikkia miehiä yhdistää muuan piirre: parikymppisinä he palvovat ja vikittelevät parikymppisiä tyttöjä, ja nelikymppisenä sama peli jatkuu. Se on luonnonlaki.”

En ymmärrä, miksi kirjailija on luonut kirjan täyteen tällaisia sovinistihahmoja. Onko romaanin viesti se, että ”hehheh, miehet ovat miehiä” silloinkin, kun kuolema lähestyy? Minuun ei tällainen viesti uppoa ollenkaan.

#metoo:n jälkimainingeissa

Täytyy myöntää, että tällä kertaa myös ennakkotietoni kirjailijasta vaikuttivat lukukokemukseeni. Fausto Brizzi oli minulle kirjaan tarttuessani vielä uusi nimi, mutta kun mainitsin Signorelle lukevani seuraavaksi Brizziä, hän sanoi ”ai se ohjaaja” – ja heti seuraavaksi, että Brizzi on (niin monen muun elokuvaohjaajan tavoin) ollut ahdistelusyytösten kohteena. #youtoo, Brizzi!

Suomessa Yle on uutisoinut Brizziäkin koskevista ahdisteluista täällä. Brizziä syytettiin seksuaalisesta ahdistelusta ja väkivallasta, jonka kohteena oli häntä nuorempia naisia. Ylen juttu ei kuitenkaan kerro kaikkea kohusta: Syytteet ahdistelusta ja väkivallasta kyllä hylättiin, mutta Brizzi myönsi pettäneensä vaimoaan useamman nuoremman naisen kanssa. Brizzin avioliitto päättyi pettämisten tultua ilmi.

#metoo:n jälkimainingeissa on keskusteltu paljon teoksen ja tekijän suhteesta. Teos ja tekijä eivät ole sama asia, mikä usein unohtuu. 100 onnen päivää -teoksen päähenkilö Lucio Battistini ei ole kirjailija Fausto Brizzi. Toisaalta Fausto Brizzi ei myöskään ole kovin lahjakas kirjailija. Uskallankin väittää, että 100 onnen päivää -romaanin sovinistinen maailmankuva heijastelee Brizzin omaa näkemystä naisista. Eikä hän toki ole näkemystensä kanssa yksin: 100 onnen päivää on ollut bestseller Italiassa, jossa naisia esineellistetään hyvinkin rajusti mediassa, etenkin televisiossa. Kuten Ylen jutussakin todetaan, patriarkaalisessa yhteiskunnassa ei edes tiedosteta esimerkiksi seksuaalisen ahdistelun olevan väärin.

#metoo on herättänyt myös kiinnostavan keskustelun siitä, saako vastenmielisen tai jopa rikollisen tekijän teoksista enää nauttia tai voiko niitä ylipäätään enää lukea, katsella tai kuunnella. Toisaalta: jos sekä tekijä että hänen teoksensa ovat epämiellyttäviä, minun ei takuulla tarvitse pitää kummastakaan.

Entä mitä minä tekisin, jos minulla olisi 100 päivää elinaikaa jäljellä? En tuhlaisi sitä tämän kirjan lukemiseen. Mutta myönnettävä on, että kysymys on hyvä ja aiheellinen, siitä sentään kiitos Brizzille.

Kirjaan liittyvä resepti: hillopiirakka