Olipa kerran Pinokkio (tai Pinocchio)

Kukapa ei tuntisi tarinaa pitkänenäisestä puunukesta? Mutta onko ihan alkuperäinen tarina 1800-luvun lopulta tuttu?

Firenzeläisen Carlo Collodin Pinokkion seikkailut. Erään puunuken tarina (Le avventure di Pinocchio. Storia di un burattino, 1883; suom. Pauliina de Anna, Savukeidas 2016) on maailman tunnetuimpia lastenkirjoja. Tarina kurittomasta puunukke-pojasta on kuitenkin sen verran raju, ettei se sovi aivan pienimmille, ja sen allegorisuus aukenee parhaiten aikuisille.

Pinokkio on tunnettu kirjoina, elokuvina (uusimmat Disney- ja Netflix-elokuvat ovat tältä syksyltä), näytelminä, TV-sarjoina, leluina – minäpä ei? Historian ensimmäinen Pinokkio ei kuitenkaan ollut mitään näistä: alunperin Pinokkion seikkailut julkaistiin jatkotarinana sanomalehdessä. Ensimmäinen tarinan osa julkaistiin vuonna 1881, ja pari vuotta myöhemmin jatkotarina julkaistiin kirjana.

Minulle – kuten varmaan monelle muullekin – Pinokkio on tutuin lapsuudesta Disneyn vuoden 1940 animaatioelokuvasta. Muistan, että se oli ahdistavakin katselukokemus, sillä siinä oltiin paljon veden alla tai muuten hämärissä tai pimeissä paikoissa. Collodin alkuperäistarina on kuitenkin vielä paljon synkempi, jopa julma.

Pinokkiosta on olemassa eri versioita ja suomennoksia. Minä luin Savukeitaan (2016) kustantaman ja Pauliina de Annan suomentaman version, jossa on Attilio Mussinon vuonna 1932 laatima kuvitus. Pinokkion italiankielinen nimi Pinocchio on ollut käytössä myös Suomessa, ja välillä Pinokkio on täällä kulkenut myös nimellä Pitkänenä.

Olipa kerran puukalikka

Olipa kerran…

– Kuningas! ehdottivat heti pikku lukijani.

– Ehei, lapset, väärin! Olipa kerran puukalikka, ei kuitenkaan mikään arvokas sellainen vaan aivan tavallinen kalikka. Sellainen, joilla talvella lämmitetään uunia tai pidetään tulta takassa.

Tänä kriisitalvena takkaa lämmittäessään kannattaa olla tarkkana: käyttäytyykö jokin puukalikoista oudosti? Alkaako se puhua, kirkua tai nauraa? Lempinimellä Kirsikka tunnetulle puusepälle näin kävi. Hänen käsiinsä osui puhuva puupalikka, josta syntyikin sitten pöydänjalan sijasta puhuva puupoika vanhalle Geppettolle.

Puunukke saa nimekseen Pinokkio, ja se on alusta asti kuriton. Heti, kun Geppetto on veistänyt nukelle suun, suu alkaa nauraa ja kiusoitella häntä ja näyttää kieltä. Kun kädet ovat valmiit, ne nappaavat peruukin Geppetton päästä. Ja entäs sitten nenä: se vain kasvaa kasvamistaan, ”tuo hävytön nenä”.

Pinokkion kurittomuus on sitä luokkaa, että pian hän jo karkaa kotoaan. Karkumatka muuttuu traagiseksi, kun Pinokkio joutuu hyväuskoisuutensa takia mitä moninaisempiin ongelmiin. Puukalikasta syntyneellä pojalla on paljon oppimista maailmasta, hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä – kuten toisaalta kenellä tahansa lapsella. Lukija toivoo koko ajan, että Pinokkio ottaisi opikseen ja palaisi kotiinsa ja koulunpenkille. Kirjan yli 200 sivuun mahtuu kuitenkin monta vaikeaa vaihetta ennen kuin Pinokkio on valmis tulemaan oikeaksi pikku pojaksi ja jättämään sätkynukkekuorensa taakseen.

Karkumatkan tapahtumat eivät ole ihan kevyttä kamaa. Pinokkio joutuu useammankin kerran tekemisiin poliisin kanssa, hänen jalkansa palavat ja hän on joutua tapetuksi monta kertaa. Hänet uhataan polttaa ja paistaa elävältä ja hänet hirtetään – kyllä, hänet siis todella hirtetään! Hirttämisestäkin hän onnistuu kuitenkin pitkään hirttosilmukassa roikuttuaan selviämään elävänä. Viimeisinä tajunnan hetkinään hän kaipaa isäänsä luokseen: ”Vaikka hän tunsikin kuoleman lähestyvän, hän toivoi vielä, että paikalle sattuisi joku ystävällinen sielu, joka auttaisi häntä. – – Voi isä, olisitpa sinä täällä!” Tällaista ei Disney-versioissa nähdä.

Tarinan rajuuden takia Pinokkio ei oikeastaan ole lasten tarina lainkaan. Lisäksi sen monet hahmot ja käänteet avautuvat ihmis- ja yhteiskunnan kuvauksena paremmin aikuisille.

Hyvä sydän

Lempeän ja ymmärtäväisen isähahmon Geppetton ja tottelemattoman Pinokkion itsensä lisäksi keskeisiä hahmoja tarinassa ovat Puhuva sirkka, Pinokkion omatunto, jonka tämä listii heti alkuunsa (!), sekä äitihahmo, moneksi muuntautuva Sininen haltiatar, jonka neuvoja Pinokkio ei onnistu noudattamaan.

Muut tarinan hahmot ovatkin sitten enemmän tai vähemmän ketkuja: tärkeimpinä huijarit Kissa ja Kettu ja laiskuri tai suoranainen luuseri Lampunsydän, joille kaikille koittaa kuitenkin lopuksi kurja kohtalo; he eivät opi virheistään toisin kuin Pinokkio, joka lopuksi vapautuu elämään normaalia elämää saatuaan elämänoppinsa. Muiden sätkynukesta tulee ahkeran työnteon avulla oma toimijansa.

Hahmot edustavat ihmisluonnon eri puolia. Pahisten pahuuksia ovat laiskuus, ahneus, mukavuudenhalu ja lyhytnäköinen voittojen tavoittelu. Geppetto ja Sininen haltiatar puolestaan ovat aina valmiita antamaan anteeksi ja suomaan toisen mahdollisuuden Pinokkiolle. ”Hyvä, Pinokkio! Sinulla on hyvä sydän. Siksi annan sinulle anteeksi kaikki kepposet, joita olet tähän asti tehnyt.”

Pinokkion fyysinen matka maantierosvojen luota valheelliseen Lelumaahan, hain vatsaan ja kaikkiin muihin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin on tietenkin matka häneen itseensä. Vain kohtaamalla pahuutta ja vääryyttä hän voi oppia, mitä on hyvyys ja oikeus. Puunuken elämä on universaali kasvutarina ja varmasti juuri siksi niin rakastettu.

Kirjaan liittyvä resepti: keksit punaviinistä