Joel Haahtela: Talvikappeli – Taivas, maa ja ihminen

Pohjois-Italian talvi 1348: Ympärillä riehuu rutto, mutta työhön on käytävä. Freskomaalari alkaa hahmotella kappelin seinille Kristuksen viimeisiä päiviä. Tarkkanäköinen katsoja saattaa kuitenkin löytää freskojen kuvista jotain muutakin. Joel Haahtelan Talvikappeli on pieni romaani suurista synneistä ja ihmisenkokoisesta sovituksesta.

• Joel Haahtela: Talvikappeli
• Otava, 2026
• 207 sivua

MITÄ? Meidän syntimme anteeksi

Talvikappeli sijoittuu Italiaan ja freskojen ääreen, kuten myös pari vuotta sitten ilmestynyt Haahtelan Marijan rakkaus. Nyt ollaan vuoden 1348 Pohjois-Italiassa, Mantovan talvessa, jossa musta surma kylvää kuolemaa. Freskomaalari ryhtyy työhön: hän on saanut toimeksiannon ruhtinaalta, joka on rakennuttanut uuden kappelin saadakseen syntinsä anteeksi. Freskojen aiheeksi ruhtinas toivoo Kristuksen viimeisiä päiviä, kärsimystä ja ylösnousemusta. Syntiensä laadusta hän ei kerro.

Menneistä synneistä ei kerro ruhtinatarkaan, joka alkaa mykkänä vierailla kappelin varjoissa seuraamassa freskojen valmistumista. Maalaria hänen sanaton läsnäolonsa ei haittaa, päinvastoin. Heidän välillään tuntuu olevan yhteys, he kaksi näkevät Kristuksen kuoleman hetkissä jotakin, mikä jää muilta piiloon.

Freskomaalarillakin on taustallaan omat taakkansa; hän maalaa freskon Juudakselle omat kasvonsa. Kun petos tulee näkyväksi, sovituskin on mahdollinen.

MITEN? Talven niukkuus

Talvikappeli on hyvin haahtelamainen kirja. Kirjoitin Marijan rakkaus -postauksessa mukasyvällisestä metafysiikasta, siirappisesta spiraalista ja puhuttelevasta pohdinnasta – Haahtelan tyyli jakaa mielipiteitä. Vaikka ei pitäisi siitä (minä pidän) on kyynikonkin myönnettävä, että Haahtela hallitsee pienoisromaanin eheän muodon.

Talvikappeli on pienoisromaani, jonka luvut ovat lyhyitä, lyhimmillään vain puolen sivun mittaisia. Ne ovat kuin talvipäivän lyhyet valon hetket. Talvi on miellyttävällä tavalla läsnä teoksessa muodon niukkuutena ja kielen kirkkautena. Pystyin haistamaan palavan lannan, kuivan heinikon ja yrttien rautaiset huurut, tuntemaan ihollani kylmästä hohkaavat kiviseinät ja hämärästä nousevan hyisen sumun.

Talvinen maisema tuo tekstiin konkretiaa. Maa ja ihminen ovat talvella erilaisia, hiljaisempia, hitaampia.

Erityisesti yhden kohdan äärelle pysähdyin pitkäksi aikaa, se sai hymyilemään:

Tänä yönä taivas näyttää ylösalaisin käännetyltä kulholta. Ja kuu näyttää omenalta, joka vierii hitaasti pitkin kulhon reunaa, valmiina kopsahtamaan seuraavan päivän koriin.

MIKSI? Siunaus ja sovitus

Talvikappeli on – jälleen haahtelamaisesti – elämän mysteerin äärellä. Nyt olemassaoloamme koskevat kysymykset saavat pontensa uskonnosta: synnistä ja sovituksesta. Haahtela on yksi Suomen harvoista julkiuskovaisista kirjailijoista, ja Talvikappelissa kristinuskon kuvasto ja käsitykset ovat keskiössä. Minua ne eivät puhuttele, mutta keskiajan ihmisen ja kirkkotaiteen kontekstissa ne ovat toki luontevia.

Linnut nousevat kirjassa tärkeäksi motiiviksi; ne ovat taivaalla lähimpänä Jumalaa. Maalarin apupojat hoivaavat siipirikkoa leivosta, jonka toipumista seurataan kuin itse freskotyön valmistumista ja talven taittumista. ”Linnut ovat hyvä merkki. Jos linnut viihtyvät kappelissa, tämä on todella Jumalan huone. Ja työlle on siunaus taivaalta.”

Talvikappelissa sovitus rinnastuu toipumiseen. Siunauskin taidetaan lopulta saada.

Kirjaan liittyvä resepti: Mantovan mantelikakku