Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita – Säilyykö rakkaus yli sodan?

”Voiko tällaisina aikoina rakastaa? Tehdä lupauksia?”

Anilda Ibrahimin Ajan riekaleita (L’amore e gli stracci del tempo 2009, suom. Helinä Kangas, Tammi 2013) on tarina rakkaudesta ja sodasta, rakkaudesta sodassa ja sodasta rakkaudessa. Sota erottaa jo varhaisina vuosina toisilleen lupautuneet Zlatanin ja Ajkunan, jotka haluavat pitää ikuisesti yhtä, vaikka toinen on serbi ja toinen albaani. Mutta särkeekö sota rakkauden ja lupauksen? 

Kesän klassikkoteeman jälkeen olen valinnut syksyyni vähän tuoreempaa luettavaa. Tammen keltaiseen kirjastoon päässyt Ajan riekaleita saattaisi tosin olla ehkä tuleva klassikko? Keltaisesta kirjastosta voi yleensä valita huoletta mitä tahansa luettavaksi (kerran lukupiirissämme valittiin seuraava luettava kirja juuri näin: silmät kiinni sormella tökäten johonkin listan kirjaan) ja tuloksena on onnistunut lukuelämys. Niin tälläkin kertaa. 

Anilda Ibrahimi on Albaniassa syntynyt, Roomassa asuva ja romaaninsa italiaksi kirjoittanut kirjailija, joka on myös julkaissut runoja äidinkielellään (toinen häneltä suomennettu romaani on Punainen morsian). Ihmettelen hänen kohdallaan samaa kuin Jhumpa Lahirin: miten ihminen voi onnistua kirjoittamaan ei-äidinkielellään romaanin, vieläpä erittäin pätevän sellaisen? Toisaalta paljon itse Ajan riekaleissakin pohditaan kieli- ja syntyperäasioita. Ne ovat aina kiinnostavia, mutta samalla toivoisin, etteivät ne olisi niin kiinnostavia! Tarvitseeko niiden olla niin tärkeitä ja meitä määrittäviä asioita?

Sota ja rakkaus

Ajan riekaleita on luonnehdittu ”Balkanin Romeoksi ja Juliaksi”. Kyse ei romaanissa varsinaisesti ole kielletystä rakkaudesta, mutta epäodotuksenmukaisesta rakkaudesta ehkä kuitenkin.

Tapahtumat sijoittuvat Balkanin niemimaan sotaisiin vuosiin ja niiden jälkimaininkeihin, pääosin 1990-luvulta 2000-luvulle asti. Rakastavaiset – mutta ehkä vain hetken – ovat Zlatan ja Ajkuna, serbi ja albaani. Heidän isänsä ovat paitsi työtovereita myös läheisiä ystäviä, mikä sekin herättää ympärillä paheksuntaa. Kun poliittinen tilanne ympärillä kiristyy ja Ajkunan isä vangitaan, pieni Ajkuna muuttaa äitinsä kanssa Zlatanin perheen luokse Pristinaan – ennenkuulumatonta tietysti sekin. Ajkuna ja Zlatan kasvavat yhdessä ja ovat kuin sisko ja veli, kunnes myöhemmin läheisyys muuttuu rakkaudeksi. Uuden vuoden 1999 kynnyksellä he lupautuvat toisilleen, mutta Kosovon sota ajaa heidät erilleen ja traumatisoi molemmat tahollaan.

Vaikka Ajkuna ja Zlatan ovat tarinan rakastavaiset, he eivät juuri tarinassa ehdi yhdessä olla. Ellei sitten ihan lopussa – ja se onkin kirjassa niin koskettavaa. Rakkaus ja lupaus olla aina yhdessä kuitenkin häilyy molempien taustalla heidän uusissa elämissään.

Ajkunan uusi elämä on Sveitsissä, jossa hän joutuu tasapainottelemaan äitiyden ja uran välillä. Zlatan taas päätyy Roomaan, jossa hän löytää rakkaudeksi rinnalleen avustustyöntekijä Ineksen. Zlatan yrittää tavoittaa kaikin tavoin Ajkunaa, joka odottaa mitä tahansa viestiä tai elonmerkkiä Zlatanista: eihän kumpikaan edes tiedä, onko toinen selvinnyt sodasta hengissä. Perheenjäseniä ja ystäviä on kuollut ja molemmat kantavat sisällään synkkiä salaisuuksia. Vaikka he vielä löytäisivät toisensa, olisivatko he sodan jäljiltä enää samoja ihmisiä kuin kauniin lupauksensa hetkellä?

”Entä mitä he sen jälkeen sanovat? Että he eivät voi elää ilman toisiaan? Se on jo kuultu. Että erossa toisistaan he kuolevat? Sekin on jo kuultu. Samalla maapallolla joka kiertää samaa aurinkoa miljoonat rakastavaiset toistelevat samaa. Ja jäävät silti eloon.”

Jos tämä tarina ei ole koskettava, mikä sitten? Ibrahimilla on kirjassaan isot teemat, mutta silti kaikkien valtavan suurtenkin konfliktien keskiössä on kuitenkin yksilö. Kirja oli minulle virkistävä ja sivistäväkin koukkaus Italiasta Balkanille (vaikka kaikki tiet vievätkin Roomaan). Olen kaunokirjallisuudessa tainnut lukea Balkanin alueesta aiemmin vain Pajtim Statovcin kirjoista – ja Statovcilla ote on kyllä paljon Ibrahimia rujompi (tässä kirjassa itse asiassa on tiettyjä yhtymäkohtia Bollaan). Ajan riekaleissa tunnelma on jopa kummallisen seesteinen ja rauhoittava. Rakkaus on sittenkin enemmän läsnä kuin sota.

Pahuus, hyvyys ja kauneus

Ajan riekaleita ei ole sotaromaani, se on minusta aivan puhdas rakkausromaani. Sodan pahuutta kyllä kuvataan muutamassa kohdassa, eiväthän Zlatan ja Ajkuna säästy sodasta ehjinä. Mutta silti ihmiset ovat kirjassa mielestäni jopa silmiinpistävän hyviä toisilleen. He välittävät toisistaan, he auttavat toisiaan. Tämä ei koske tietenkään sodassa tapahtuvia raakuuksia, ihminen osaa olla toiselle hirveämpi kuin mikään muu. Mutta kaikki ruhjotut löytävät kirjassa laastarinsa, saavat hoivaa, lämpöä ja rakkautta. Perheenjäsenten välilläkään ei juurikaan ole konflikteja. Zlatanin ja Ineksen suhteessa tosin on haavoittavatkin hetkensä, mutta he pääsevät niistä nopeasti yli ja eteenpäin. 

Rakkaus ei kirjassa ole pelkkää romanttista rakkautta, vaan äidinrakkaus on monessa kohdassa läsnä. ”Äitinä oleminen tarkoittaa sitä, että palataan aina lasten luo.” Romanttinenkin rakkaus tuntuu kirjassa olevan hoivaa, kodin löytämistä. Kuten se onkin! Se toki korostuu sodassa kodin ja lapsuudenperheen menettämisen keskellä. Jotain äidinrakkaudellista on minusta myös siinä, miten vanha suullinen perinne, runot, balladit ja kansantarinat tulevat tarinassa esiin. Äidinrakkaus kattaa myös äiti maan, kotimaan, isänmaan. Se huolehtii lapsistaan sodassa.

”Ajkuna juoksee yön lupauksia vastaan. Siunattu olkoon hänen askeleensa, siunattu hänen sydämensä, hymynsä, siunattu olkoon kaikki, mihin hän yhä uskoo. Sillä tavalla maan, vanhan ja pettyneen maan pitäisi puhua, äidin, joka ei enää usko mihinkään mutta joka antaa lastensa kuvitella, että kaikki on mahdollista.”

Ajan riekaleita on sanalla sanoen kaunis romaani. Se oli välillä niinkin kaunis, että kauneus tuntui välillä kääntyvän itseään vastaan ja etäännyttävän minut. Mietin, onko se tarkoituksellista ja Ibrahimin valitsema keino kuvata sotaa ja traumoja, joista on vaikea puhua suoraan. Ihminen etäännyttää itsensä, leijuu itsensä ulkopuolelle, lakkaa olemasta, vaikka vielä hengittääkin. Liian syvältä ei voi kaivella, sillä se sattuu, kipua ei voi päästää sisäänsä. Ja sitten toisaalta: sodan keskelläkin ja sen raunioissa ihmiset jatkavat elämäänsä, elävät arkea, rakastavat. Se ei ole ihme, ja sitten toisaalta se kuitenkin on.

Kirjaan liittyvä resepti: pinaattilisuke roomalaisittain