Sinäkin, pinaattini: pinaattilisuke roomalaisittain (?)

Makumuistot ovat toisinaan muistoista elävimpiä. Ensi kosketukseni aitoon välimerelliseen, turistiravintoloiden ulkopuoliseen ruokaan tapahtui teini-iässä kielimatkalla valencialaisessa isäntäperheessä Espanjassa. Muistan, miten omituisia eväsleipiä sain perheen äidin Conchan (¡qué nombre!) valmistamana mukaani kouluun: vitivalkoisten leipien väliin tursotettiin valko–ruskearaidallista suklaalevitettä! Se tuntui juusto–kurkkuvoileipäsuomalaisesta perin kummalliselta. Samoin muistan saaneeni kotimatkalle lentokoneeseen matkaevääksi kattavan valikoiman erilaisia supermakeita ja -höttöisiä keksejä.

Mutta oli sitä muutakin! Söin jossain vuoristossa lomakodin takapihalla koko päivän valtavalla pannulla laitettua paellaa, churroja tietysti ja paksua kaakaota ja öljyisen öljyistä perunamunakasta – ja sitten ah, sitä parasta: pinaattia. Muistan, että perheen äidin joka ilta (omituisen myöhään minusta) laittama ruoka oli aivan taivaallisen hyvää, mutta parhaiten mieleeni on jäänyt pinaattilisuke, jossa oli rusinoiden lisäksi pinjansiemeniä. Se oli porkkanaraastesuomalaisen mielestä hyvin eksoottista ”salaattia”. Aiemmin olin nauttinut pinaattini vain pakastemöhkäleenä myydyn pinaattikeiton muodossa.

Sittemmin olen onnellisesti pakon edessä saanut tutustua italialaiseen ruokaan, ja mitäs ihmettä: sama teini-iän ihastukseni pinaattilisuke on taas tullut vastaan! Törmäsin siihen aluksi nimellä spinaci alla romana eli pinaattia roomalaisittain. Ahaa, tämä onkin siis roomalainen ruoka! Sittemmin kävi niinkin, että suunnilleen samanlainen ruoka (anjoviksella höystettynä) esiteltiin minulle nimellä spinaci alla genovese eli genovalainen pinaatti. Aikaa kului, ja samainen pinaattilisuke tuli seuraavaksi vastaani Milanoon viittavalla nimellä spinaci alla milanese, tällä kertaa ilman rusinoita. Tässä vaiheessa päätin, etten enää ota vastaan enempää tätä informazionea, johonkin täytyy jo vetää raja!

Mitä tästä siis pitäisi ajatella? Pakko kai on todeta, että tämä pinaattilisuke liittyy niiden lukuisten ruokien joukkoon, joiden alkuperä jää hämärän peittoon. Mutta kaikki tiethän vievät Roomaan, joten väliäkö sillä, mistä tämä ruoka oikeasti on peräisin? Ihminen on erehtyväinen. 

Roomaan ja varsin kansainvälisiin pöytiin minut vei myös Anilda Ibrahimi: monikielinen, Sveitsin kautta Roomaan muuttanut albanialainen kirjailija. Olen varma, että jos alkaisin kaivella yhtään enempää, saisin huomata, että samaa pinaattia syödään Sveitsissä ja Albaniassakin.

Sovitaan siis, että tämä on yleisvälimerellinen tai kenties jopa yleiseurooppalainen lisuke! Olen iloinen, että itse toin sen omien muistojeni mukana Valenciasta omaan keittiöömme Suomeen ja että kotigenovalaisenikin nyökytteli sille buoni buoni.

Välimerellinen pinaattilisuke spinaci ”alla romana” (4 hengelle)

• 1 kg tuoretta pinaattia (pakasteena pärjää varmasti ainakin puolella tästä määrästä)
• 80 g voita
• 100 g pinjansiemeniä
• 100 g rusinoita
• suolaa
• (valkosipulia)

1. Huuhtele pinaatti huolellisesti ja keitä sitä sitten muutama minuutti suolatussa vedessä. (Pakastepinaatin kanssa tämän voi jättää väliin.)
2. Valuta pinaatti huolellisesti ja jäähdytä. Puristele lopuksi ylimääräinen vesi pois esimerkiksi puhtaan keittiöpyyhkeen sisällä.
3. Kuumenna voi mahdollisimman laakeassa pannussa ja lisää pinjansiemenet ja rusinat. Kypsennä niitä sekoitellen, kunnes pinjansiemenet ovat saaneet väriä. (Lisää myös yksi ohueksi viipaloitu valkosipulinkynsi pannulle ja kypsennä. Älä anna sipulin kärvähtää ruskeaksi.)
4. Sekoita pinaatti pinjansiementen ja rusinoiden joukkoon pannulla. Kuumenna ja sekoittele hetki.
5. Tarkista suola ja tarjoile.

Pinaattia maisteltuani ja muisteltuani minulle tuli mieleeni aavistus, että valencialaisen isäntäperheeni äiti olisi lisännyt ruokaan myös aavistuksen valkosipulia? (Hämmästelen tätä tarkkaa makumuistoa, mutta epäilemättä pinaattilisuketta on kokattu minulle harva se ilta, kun on huomattu, miten paljon siitä pidän!) Niinpä toisella kokkauskerralla lisäsin pannulle pinjansiementen ja rusinoiden jälkeen yhden valkosipulinkynnen ohuen ohueksi viipaloituna. En tiedä, tehdäänkö niin Roomassa, mutta ah, sehän sopi mukaan täydellisesti!

Reseptiin liittyvä kirja: Anilda Ibrahimi – Ajan riekaleita