Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä – Mihin lapsuus loppuu?

Mihin loppuu lapsuus ja mitä sen jälkeen tulee? Miten aikuisten valheet vaikuttavat lapseen?

Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä (La vita bugiarda degli adulti 2019, suom. Helinä Kangas, WSOY 2020) kertoo napolilaisen Giovannan teinivuosista. Hänelle alkaa paljastua paitsi hänen vanhempiensa myös koko lähipiirin aikuisten valheellinen elämä. Traumaattisilla tapahtumilla on väistämättömät vaikutuksensa herkkään teini-ikäiseen tyttöön.

Aikuisten valheellinen elämä oli takuulla viime syksyn odotetuimpia kirjauutuuksia. Se on ensimmäinen romaani, jonka Ferrante on kirjoittanut kuuluisan Napoli-sarjansa jälkeen. Ferranten romaaneista on sanottu, että ne ovat kaikki erilaisia, mutta kaikki myös samoja. Se pätee myös tähän uusimpaan: teemoina ovat jälleen Napoli, naiseus, ruumillisuus ja luokkaerot. Ferrante-fani ei pety!

Takkuinen vyyhti

Kun olin lukenut Aikuisten valheellisen elämän ja sulkenut kirjan kannen, mietin, mitä kirjassa oikein tapahtui. Tai toisin sanoen: tapahtuiko siinä mitään? Tunne on sama, jonka koin Napoli-sarjaa lukiessani: tarina imaisee vastustamattomasti mukaansa, vaikka näennäisesti siinä ei ehkä tapahdu suuria. Vai onko imu juuri siinä: lukija odottaa, milloin Se Jokin Suuri tapahtuu. Sitä ei koskaan tapahdu, koska rivien välit riittävät. Tässä Ferrante juuri on niin mestari.

Ja siksi hänen kirjoistaan on vaikea kirjoittaa. Mitä tästäkin nyt sitten sanoisi?

Aikuisten valheellinen elämä kertoo Giovannasta, hyväosaisen perheen teini-ikäisestä napolilaistytöstä, joka elää turvattua elämää rakastavien ja ”hienostuneesti käyttäytyvien” vanhempiensa ainoana lapsena. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun 12-vuotiaana Giovanna kuulee vahingossa, kun hänen isänsä vertaa häntä halveksittuun ja hyljeksittyyn Vittoria-tätiin. Urallaan menestynyt isä on halunnut siivota Napolin rähjäisimmissä kortteleissa asuvan siskonsa pois elämästään, ja yllättävä maininta saa Giovannan paitsi pois tolaltaan myös epätoivoisen uteliaaksi: millainen ja kuka täti oikein on?

Alkuasetelma on selvä, mutta mitä sen jälkeen sitten tapahtuu? Paljon – eikä paljon mitään. Vittoria-tätiin tutustuessaan Giovanna saa tietää yhtä ja toista kaikkien elämänsä aikuisten valheellisesta elämästä. Yksi asia johtaa toiseen, ja pian mikään ei ole ennallaan. Minäkertoja Giovanna tarkastelee tilannetta erittäin – uuvuttavankin – analyyttisesti ja tarkkanäköisesti. Silti olennaisin jää pinnan alle: kaikki hösäävät ja hyörivät ja puhua papattavat, Giovanna analysoi analysoimistaan, ja kaikki tapahtuu kuitenkin ikään kuin siinä jossain sivussa. Mikä on lopputulos?

”Minä sen sijaan olen liukunut pois ja liu’un edelleen, näihin riveihin, jotka yrittävät kertoa minusta tarinaa, vaikka todellisuudessa niissä ei ole mitään, ei mitään mikä olisi oikeasti minun, mitään mikä olisi kunnolla alkanut tai päättynyt: vain takkuinen vyyhti, josta edes tämän kirjoittaja ei pysty sanomaan, löytyykö siitä kertomuksen punaista lankaa vai onko se vain epämääräistä tuskaa, johon ei ole olemassa vapautusta.”

Lukija pystyy kuitenkin onneksi löytämään kertomuksesta punaisia lankoja, joiden avulla keriä takkuista vyyhtiä auki.

Paljon melua tyhjästä

Aikuisten valheellisessa elämässä pyöritään tunnistettavan ferrantemaisesti jälleen jonkin konkreettisen motiivin ympärillä. Amalian rakkaudessa se oli kassillinen vaatteita, Hylkäämisen päivissä kuoleva koira, Tyttären varjossa nukke (ja olihan Napoli-sarjassakin nukeilla roolinsa, minkä tajusin vasta sarjan lopetuksesta).

Aikuisten valheellinen elämä taas pyörii tietyn rannekorun ympärillä. Siitä riittää tuohtunutta puhetta ja draamaa, ja se on vuorollaan melkein kaikkien kirjan naisten ranteessa. Se on kummallinen viestikapula, jota siirretään kädestä toiseen (tai riistetään toisen kädestä), kun ei osata muutakaan tehdä – siis puhua, sivistynein sanoin, jotka oikeasti kantaisivat merkityksiä. Merkityksiä rakennetaan rannekoruun, ja niitä siirretään naisesta toiseen.

Ja jälleen – totta kai – vastakkain ovat Napolin karkea murre ja sivistynyt, oppinut puheenparsi. Ainoastaan Giovannan ihailema Roberto puhuu harkitusti, muut pälättävät ulos sen, mitä sillä hetkellä ajattelevat. Karkea murre tai vielä useammin yleiskieleen tahattomasti tai tahallisesti sekoittuvat murteellisuudet kertovat, mistä nyt tuulee. Samalla ehkä väännellään käsiä ja ollaan epätoivoisia. Tätä rakastan!

”Mutta ykskaks Giuliana joutuikin epätoivon valtaan ja alkoi purkaa sydäntään puolittain yleiskielellä, puolittain murteella, eikä siitä ollut tulla loppua ollenkaan. – – Hän vuodatti pahaa oloaan kiemurrellen kiukusta, ahdistuksesta, ja minä kuuntelin tarkkaavaisena, rohkaisin häntä jatkamaan.”

Tässäkin Ferranten romaanissa on kyse niistä, jotka lähtevät ja niistä, jotka jäävät. Kukaan muu tosin ei ole onnistunut lähtemään Napolista kuin ylimaallinen Roberto, Giovannan ihastus. Muut yrittävät kaapia Napolin saastaa iholtaan, mutta eivät oikein onnistu. Giovannan ja hänen ystävättäriensä vanhemmat ovat kyllä koulutettuja (toisin kuin Vittoria-täti), mutta ovat jääneet Napoliin marinoitumaan omissa likaisissa liemissään. Napoli on jälleen ferrantelaisittain kohtalo.

Valheellinen aikuisuus

Päähenkilö Giovanna kertoo teini-iän tapahtumistaan nyt jo vanhoilla päivillään. Hänen lapsuutensa loppuu, kun hän tajuaa aikuisten petollisuuden ja näiden piilottelemat valheet. Onko pahaksi kuvattu Vittoria-täti kuitenkaan kaikkein pahin? Tätä Giovanna joutuu pohtimaan, kun ei voi luottaa enää edes omiin vanhempiinsa. Aikuisten valheellinen elämä on sitä, etteivät he todellakaan käyttäydy kuin aikuiset.

Valheellinen, kaunisteltu käsitys aikuisuudesta voi suojata teini-ikäistä. Giovanna on järkyttynyt aikuisten toiminnasta ja haluaa itsekin toimia kuin ”aikuinen”, koska näkee aikuisuuden likaisena pelinä.

””En enää ymmärrä isääni ja äitiäni.” ”Ymmärrät sitten aikuisena.” Kaikki hokivat, että ymmärtäisin sitten aikuisena. ”Siinä tapauksessa en halua kasvaa aikuiseksi”, vastasin.”

Minäkertoja-Giovanna tavoittaa hienosti teinitytön kipeän, kuplivan ja hämmentyneen mielenmaiseman. Entinen teinityttö voi tunnistaa siitä paljon, mutta itse oikeastaan ihailin Giovannaa enemmän kuin samastuin häneen. Hän pystyy olemaan aloitteellinen, vaikka onkin epävarma teini ja vaikeassa elämäntilanteessa.

Näen kirjan takakannen kuvauksen ”Giovanna tahtoo liata ja alentaa itseään” eri tavalla. Odotin kuvauksen perusteella jotain muuta (paljon pahempaa), mutta Giovannahan on suoranainen toimija; hän ei vain ajaudu tilanteisiin tai ole välittämättä tapahtumien vääjäämättömästä kulusta. Tai jos hän onkin ajautumassa johonkin, mihin ei ole valmis tai mitä ei halua, hän hankkiutuu ulos tilanteesta. Hän määrää!

Ymmärrän, että Giovanna haluaa käyttäytyä tietyllä tavalla, koska on järkyttynyt ja loukkaantunutkin omien vanhempiensa toimista. Väitän, että moni teini-ikäinen tyttö kuitenkin ”likaa ja alentaa itseään” huomattavasti Giovannaa enemmän tajuamatta edes, mitä oikeastaan itselleen on tekemässä; kyse ei ole ”tahtomisesta”. Giovanna kyllä ”likaa ja alentaa” itseään ehkä vasten sitä roolia, jonka hänen vanhempansa ovat hänelle antaneet, ja siinä hänen kapinansa on ymmärrettävää. Mutta muuten en näe Giovannaa itseään vastaan rikkojana, vaan ferrantemaisena naishahmona, joka ei ota annettuna naisen alistettua asemaa.

Aikuisten valheellinen elämä lunasti korkeat odotukseni ihan loppumetreillä. Kirjan loppu oli hyvä esimerkki Giovannan toimijuudesta ja minusta muutenkin aivan paras. Kuvaisin sitä jopa sanalla ”raikas”, mikä ei ollenkaan sovi niin tunkkaiseen tapahtumaan, mutta ratkaisuna se on ehdottomasti juuri raikas.

Loppu on surullinen ja riemukas yhtä aikaa: ”- – meistä tulisi aikuisempia kuin kenestäkään tytöstä koskaan.”

Kirjaan liittyvä resepti: napolilainen pizza paistinpannulla