Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon – Mitä tapahtuu, kun kesäjuhlat menevät överiksi?

Juhannuksena saattoi käydä niinkin, että juhlat lähtivät vähän käsistä. Siitä on varoittava esimerkki Niccolò Ammanitin romaanissa Juhla alkakoon.

Niccolò Ammanitin Juhla alkakoon (Che la festa cominci 2009, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä, Otava 2011) on absurdeja sävyjä saava kertomus roomalaismiljonäärin julkkisjuhlista, joita hämmentämään saapuu ryhmä saatananpalvojia. Kuulostaako pimeältä? Sitä se todella onkin.

Niccolò Ammaniti on hyvin tunnettu nimi Italiassa niin kirjojen, TV:n kuin elokuvienkin puolelta. Suomessakin esitetään perjantaisin Ylellä jännityssarjaa Ihme (Il miracolo; katsottavissa Areenassa toistaiseksi), jonka Ammaniti on sekä ideoinut, käsikirjoittanut että ohjannut. Verta itkevästä madonnapatsaasta kertova sarja on kiinnostava, hyvin tehty ja sopivalla tavalla erikoinen. Ammaniti on myös voittanut arvostetun Premio Strega -kirjallisuuspalkinnon (josta olen kirjoittanut hieman enemmän täällä), mutta väittäisin, että tämä Juhla alkakoon ei ole häntä loisteliaimmillaan. Ainakaan minuun tämä tarina ei uponnut lainkaan.

Attenzione: Postaus sisältää juonipaljastuksia!

Juhlat helvetistä

Niccolò Ammanitia ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta. Juhla alkakoon -teoksessa päähenkilöinä ovat saatananpalvojaryhmän epäonnistunut, nynny johtaja Saverio Moneta ja sovinistinen, suosiota halajava kirjailija Fabrizio Ciba. He osallistuvat kiinteistömoguli Sasà Chiattin överijuhliin, joista Saverio etsii uutta veriuhria ja Fabrizio nostetta uralleen.

”Et taida tajuta, minkä verran se mielipuoli megalomaani on syytänyt rahaa pirskeisiinsä. Nyt puhutaan miljoonista! Tällaista tilaisuutta ei yksinkertaisesti jätetä väliin. Paikalla ovat kaikki. Musiikki- ja taidemaailma, jalkapalloilijat, poliitikot, mallit, ihan kaikki! Siitä tulee sirkus, joka lyö kaikki ällikällä.”

Kirjassa päästään aika pitkälle, ennen kuin Rooman Villa Adassa järjestettävät juhlat todella alkavat. Niissä ohjelmassa on muun muassa villieläinten metsästystä safarilla, livekonsertti ja ilotulitusshow, ja paikalla todella ovat kaikki VIP-julkkikset. Juhlat päättyvät todelliseen kauhujen yöhön, jossa sekä järjestäjä että moni osallistuja menettää henkensä.

Olin ennen juhlien alkamista jo kertaalleen lopettanut kirjan lukemisen, koska se oli niin häiritsevä ja vastenmielinen. Jo kirjan aivan alkusivuilla kerrotaan esimerkiksi saatananpalvojien suorittamasta neitsyen joukkoraiskauksesta ja elävältä hautaamisesta. Johon liittyi myös kanan veri. Että juu. Pitihän minun sitten kuitenkin saada tietää, millaiset juhlat oikein ovat, joten jatkoin lukemista toivoni jo menettäneenä.

Juhlissa kuluukin sitten koko loppukirja sen käsittämättömään loppuratkaisuun asti. Lopuksi luodaan vielä katsaus siihen, miten megalomaanisista juhlista on toivuttu neljä vuotta myöhemmin. Kun juhlien sekasorron syyksi paljastuu Rooman katakombeista ryömivät mutantti-neuvostourheilijat, laitoin kirjan kannen hetkeksi kiinni. Selvä. Tätä en ihan odottanut. Toivuttuani selailin teoksen sitten kuitenkin vielä loppuun asti.

Teoksen ansioiksi pitää mainita sen vetävyys kaikesta huolimatta. Teos on hyvin juonivetoinen, tarina etenee episodimaisesti ja luvut päättyvät kunnon cliff-hangeriin (tälle ei taida olla kelvollista suomennosta?). Kirja olisi helppo nähdä elokuvana, ja genre olisi varmaan jokin tragikoominen kohelluskomedia.

Hauskaa?

Juhla alkakoon repii välillä ihan onnistunuttakin huumoria esimerkiksi nössöstä saatananpalvojien johtajasta, joka on töissä appiukkonsa omistamassa huonekaluliikkeessä, onnettomasti naimisissa ja pienten kaksostyttöjen isä. Samalla kun hän suunnittelee seuraavaa veriuhria, hän muistaa, että kaksosille pitää muistaa ostaa kuumelääkettä. Huonekaluliikkeen lastenhuoneviikotkin vievät voimia. Sellaista se elämä on, saatananpalvojallakin!

”Järjestämme orgioita, yllätysiskuja, mustia messuja sekä ekskursioita satanistien tyyssijoille – -. Meillä on myös elokuvafoorumi, jossa esitämme paholaiselokuvien helmiä. Lisäksi vireillä on kuvitettu julkaisu nimeltä ’Satanistien perhe’, jonka tarkoitus on ilmestyä kaksi kertaa vuodessa.”

Ammanitin huumori puri minuun aluksi paremmin kuin niin ikään Italian nykykirjallisuuden humoristien Stefano Bennin tai varsinkaan Fabrizio Brizzin. Lopussa homma vaan meni niin överiksi, että pikemminkin itketti kuin nauratti.

Huumori on vaikea laji, ja usein ne, joita nimitetään humoristeiksi, eivät olekaan kaikkein hauskimpia (eivät ainakaan suomalaisen kirjallisuuden karvalakki- ja juopotteluhuumoria ylläpitävät ”humoristit”). Itse olen nauranut ääneen useita kertoja ja suorastaan melkein hihkunut riemusta lukiessani esimerkiksi Jonas Hassen Khemirin Isän sääntöjä, joka on oikeastaan aika traaginenkin kirja. Kukaan ei takuulla väittäisi, että Hassen Khemiri on humoristi, ja silti (juuri siksi?) hänen huumorinsa on aivan viiltävän hyvää.

Toisaalta Ammanitin teoksessa on selvä satiirinen ulottuvuus. Epäilyttävän ja epämiellyttävän miljonäärin vip-julkkisten överijuhlista tulee mieleen Berlusconin bunga bunga -juhlat, joista on myös ”elegantti illallinen” kaukana. Se, että joku esimerkiksi tuo näyttämishalussaan villieläimiä Rooman historiallisesti arvokkaaseen puistoon, on törkeää ja mautonta. Juhla alkakoon -teoksen loppu on yhtä törkeä ja mauton, mikä on tietysti tarkoituksellista. Ja mitä viestiä Ammanitin kehittelemät neuvostourheilijoiden mutanttiversiot oikein kantavat? Minun pitäisi olla varmasti paljon paremmin sisällä jossain, missä en nyt ole, jotta tämä teos purisi minuun paremmin. En taida olla kovinkaan hyvä satiirin lukija, en ainakaan kokenut sellainen.

Ymmärrän hyvin, miksi teosta on kuvattu sanoilla ”sopivasti kummallinen Niccolò Ammaniti”. Minäkin tykkään sopivasti kummallisesta, mutta katakombimutantit eivät ole enää sopivasti kummallisia vaan vesittivät koko aiemman tarinan tökerösti.

Kirjaan liittyvä resepti: chili–valkosipulipasta