Stefano Benni: Keplo – Mitä jos voisit nähdä tulevaisuuteen?

Italian talousihme toisen maailmansodan jälkeen, kuohuva Eurooppa hulluna vuonna 1968 ja mahdollisuus nähdä tulevaisuuteen: miltä siellä näyttää?

Stefano Bennin Keplo (Loki-Kirjat 2004; Saltatempo, suom. Laura Lahdensuu) kertoo Keplo-pojan lapsuudesta ja nuoruudesta 1950–1960-lukujen Italiassa, jossa ajan yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat voimakkaasti Keplon kotikylän asukkaisiin. Keplon elämässä suurta osaa näyttelee myös kello, jonka avulla hän voi nähdä tulevaisuuteen.

Stefano Benni tunnetaan Italiassa paitsi omaperäisenä ja humoristisena kirjailijana myös toimittajana ja elokuvakäsikirjoittajana. Minä yritin aikoinaan lukea Bennin Elianto-romaania (1996, suom. 2001), mutta tuskastuin ja luovutin välittömästi. Sen avaruuteen (?) sijoittuva fantasiamaailma oli minulle niin hohhoijaa-osastoa, että en jaksanut vaivautua, vaikka kirjassa kuinka osuvaa yhteiskuntakritiikkiä kuulemma olisikin. Fantasia tai scifi ei vaan kertakaikkiaan kiinnosta.

Halusin kuitenkin antaa Bennille toisen mahdollisuuden, hän on niin sympaattisen näköinenkin, että hänen täytyy olla hyvä tyyppi! Hauska oli myös Elianton kansiliepeessäkin mainittu fakta: Bennin teos Baol (1990, suom. 1998) sai vuonna 1998 Tähtivaeltaja-palkinnon eli valittiin parhaaksi suomeksi ilmestyneeksi science fiction -teokseksi, vaikka Benni ei omasta mielestään ole koskaan kirjoittanut scifiä. Keplossakin on maagisia elementtejä, mutta suurien alkuvaikeuksieni jälkeen Keplo olikin mielestäni ihan kelpo.

Erilainen nuori

Keplo alkaa tavalla, joka takuulla herättää mielenkiinnon. Mitä tämä oikein on?! ”Olin vielä hyvin nuori, kun näin erään Jumalan.” On heti syytä huomauttaa, että Keplo ei ole millään muotoa uskonnollinen teos, kaikkea muuta. Tämä Jumala on toimissaan hyvinkin inhimillinen, hän nimittäin ryhtyy ulostamaan kirjan päähenkilön edessä, ja sitähän kuvataan perinpohjaisesti. Hoh, kakkahuumori, ei naurata yhtään. Keplo on humoristinen teos, mutta paikoin huumori ei kyllä osunut minuun lainkaan. Joka tapauksessa kyseessä on merkittävä kohtaus romaanissa. Jumala nimittäin antaa päähenkilölle, Keplolle, salakellon. Ja tästä tulee teoksen nimi ja päähenkilön lempinimi: kellolla voi keplotella ajassa. Jumala opastaa Keploa:

”Se mittaa sitä aikaa, joka ei kulje suoraan, vaan edestakaisin. Se mutkittelee ja hyppelehtii, kiemurtelee, kuvittelee ja lavastaa. Se on aikaa, jota ei voi mitata tarkimillakaan kronometreillä tai edes kaikkein hienostuneimmilla aikaraudoilla. Se on sinun aikaasi, se mittaa sinun elämääsi, ainutlaatuista – – ”

Tämä salakello tekee Keplosta erityisen. Muuten hän on aika tavallinen poika, joka asuu pienessä kylässä isänsä kanssa, leikkii metsässä, tekee koulussa kavereidensa kanssa kolttosia ja on ihastunut Selene-nimiseen tyttöön. Keplon kaverit ja kyläläiset ovat värikästä porukkaa. Kaikilla on jokin kuvaava lempinimi: Piki, Potka, Koukku… Näiden lasten kasvua nuoriksi aikuisiksi kipuilevassa kylässään Keplossa sitten seurataan.

Olen kirjoittanut kasvutarinoiden ongelmallisuudesta aiemmin täällä, ja nyt kävi niin, etten oikein jaksanut kiinnostua henkilöiden kasvusta ja käänteistä, koska he jäivät niin etäisiksi. Ensin he keppostelevat ympäriinsä, sitten nuoruudessa kuvioon alkaa astua päihteitä ja politiikkaa, mutta henkilöiden todelliset ajatukset ja tunteet jäävät pimentoon. Kaikki jäisi melkein täysin yhdentekeväksi, jos en olisi Keplon takakannesta lukenut, että se on ”elämäkertaromaani”. Sillä on siis varmasti yhtymäkohtansa Bennin omaan nuoruuteen ja hänen lapsuuden kavereidensa kohtaloihin. Keplon kohtalo salakellon haltijana on toki kuviteltu, mutta karu kohtalo sekin:

”Ymmärrän, että elän kahdessa tai ehkä tuhannessa ajassa, yksi niistä kuluu hitaasti, saatan mitata sitä ja erottaa siitä pään ja hännän, mutta toinen taas etenee hypellen ja pyörteillen, asiat muuttuvat yht’äkkiä, kohtalot ja johtopäätökset. En tahtoisi tietää tulevaisuutta, mutta tulevaisuus kutsuu ja varoittaa minua, tulevaisuus itse väittää, että voin ehkä muuttaa sitä – – Näin omat kasvoni vanhana miehenä. Kasvot olivat laihat ja kuluneet. Sitten näin ristin hautausmaalla jossain maaseudulla.”

Maaginen metsä ja karu todellisuus

Keplossa on maagisen realismin elementtejä. Metsä on paikka, jossa Keplolle tapahtuu arkitodellisuudesta poikkeavia asioita. Siellä hän esimerkiksi jutustelee menninkäisen kanssa. Menninkäisjuttuja oli kirjan alussa paljon, mutta myöhemmin ne väistyvät arkitodellisuuden kuvauksen ja selvän yhteiskuntakritiikin tieltä.

Alussa minun olikin vaikeaa päästä kirjassa vauhtiin, mutta aloin viihtyä paremmin, kun Keplo ja kumppanit kasvoivat vanhemmiksi ja he sekä yhteiskunta taustalla alkoivat kokea radikaalejakin muutoksia. Kirjan loppupuolella sitten selviää, mihin menninkäinen on kadonnut: metsän olennot ovat jättämässä metsän. Luontoa ympärillä tuhotaan surutta uusien rakennushankkeiden alta, jotka aiheuttavat kylää ympäröiville rinteille lisäksi tappavia maanvyöryjä:

”Maanvyörymä törmäsi kylän pohjoisosaan. Kun nyt ajattelen sitä, se oli kuin jättiläisen ruumis olisi saanut kuolettavan haavan kiviseen sydämeensä ja romahtanut maahan, puut olivat sen murtuneita luita, irti revenneet juuret kuin hermoja, nurmikko oli sen iho ja maan alla virtaava vesi sen verta. Olio huusi tuskasta.”

Keplossa on luettavissa selvää kritiikkiä ihmisen ahneutta ja ainaista kasvamisen halua vastaan. Kun ihminen hallitsee, luonto ja eläimet kärsivät ja lopulta myös ihminen itse. Keplossa pääpahiksia ovat, kuinkas muutenkaan, valtaapitävät ja viranomaiset. Tässä mielessä kirjassa on paikoin myös satiirin elementtejä, kun hahmot saavat osin karikatyyrimaisiakin piirteitä.

Salakello mittaa historiaa

Benni on itse syntynyt Bolognassa vuonna 1947. Keplon tapahtumat sijoittuvat Bennin nuoruusvuosiin ja tulkitsisin, että Bolognaan ja sen läheisyyteen. ”Oli aluillaan vuosi, joka jäisi vuosisadan, mutta myös Keplon historiaan.” Pariisin toukokuun 1968 opiskelijamellakat kantautuvat Keplon korviin kommuunin televisiosta, ja Pariisiin lähtee hänkin. Hän kuvailee olevansa ”lievästi anarkistinen”. Palattuaan takaisin Italiaan Keplon tutut valtaavat heidän koulunsa:

”Riccardon ryhmä oli vallannut koulun toisen kerroksen vastustaakseen skolastista ja holhoavaa autotarismia ja vaati antagonistisen ajattelun uusia muotoja käsittelevän seminaarin järjestämistä. Tamaran ryhmä oli vallannut kolmannen kerroksen vastustaakseen autotaarista ja skolastista holhousta ja vaati työväenliikkeen konfliktien uusia muotoja käsittelevien oppilaiden itsenäisesti ohjaamien oppituntien järjestämistä.”

Koulunvaltaukset ja opiskelijamellakat ovat tietenkin historiallista faktaa, ja Bologna on tunnettu punaisena kaupunkina. Erikoista on kuitenkin se, että Keplo pystyy keskellä poliittista kuohuntaa näkemään salakellonsa avulla kunkin kapinoitsijan tulevaisuuteen. Edellä mainitusta koulunvaltaaja-Riccardosta tulee mielivaltainen yliopiston professori ja Tamarasta ammattiyhdistysaktiivi. Erästä toveria tultaisiin 30 vuotta myöhemmin syyttämään kuulumisesta terroristiryhmään. Keplon näyt eivät aina ole sitä, mitä hän haluaisi nähdä.

Mitä Keplon salakello näyttäisi tästä 30 vuoden päähän? Italian talousihme boom economico on kaukana, ja taloudessa vaikuttavat tällä hetkellä ihan muut ihmeellisyydet. Uutiset ovat viime aikoina täyttyneet Italian hallituspuolueiden riidoista ja oikeistopopulistien EU-vaalivoitosta. Haluaisinko nyt edes nähdä (Italian) tulevaisuuteen? Lopulta salakello tuntuu olevan Keplollekin enemmän taakka kuin siunaus.

Kirjaan liittyvä resepti: kotitekoinen tuorepasta