Paolo Giordano: Tasmania + Tunnelmia Helsingin kirjamessuilta

Paolo Giordanon Tasmania on kaunokirjallinen kokemus ja kommentti aikaamme koettelevista vitsauksista, joista itse ihminen on suurin. Vaikeissa elämän- ja maailmantilanteissa pelastuksemme voisi silti löytyä juuri toisista ihmisistä. Vaan miten osaisimme kohdata toisemme oikein? Ja miten osaisimme kohdata tulevaisuuden tänä murrosten ja muutosten aikana?

• Tasmania (2022)
• Aula & Co 2023
• suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Tasmania on minulle tämän syksyn uutuuskirjoista ehdottomasti odotetuin tapaus! Luin kirjan melko tuoreeltaan italiaksi, mutta nyt vielä uudelleen Leena Taavitsainen-Petäjän erinomaisena suomennoksena. Ja koskapa Paolo Giordano kävi puhumassa kirjastaan viime viikolla Helsingin kirjamessuilla, kirjasin postaukseen myös tuoreet tunnelmat sieltä. Viimeksi olin kuulemassa Giordanoa messuilla pari vuotta sitten, kun hän kertoi upeasta romaanistaan Jopa taivas on meidän. Hyisenä päivänä, jolloin Helsingissä ikuisesti puhaltava tuuli tuntui erityisen kylmältä ja Pasila tavallistakin harmaammalta, Giordano vitsailikin saavansa kutsun Suomeen aina vain lokakuussa.

Kiinni ihmisessä ja ajassa

Tasmania alkaa vuoden 2015 marraskuusta, jolloin Pariisissa tapahtui kaksi merkittävää, tulevia vuosiakin värittävää tapahtumaa: tuhoisa terrori-iskujen sarja ja YK:n ilmastokokous. Terrori-iskuja nähtiin tulevina vuosina Euroopassa lisää, ja marraskuussa alkanutta ilmastokokousta seurasi Pariisin ilmastosopimus. Näitä molempia ja montaa muuta aikamme ilmiötä Tasmania käsittelee kaunokirjallisuuden keinoin.

Tasmania on niin kiinni tässä ajassa, että en ole toista yhtä ajankohtaisesti 2010–2020-lukujen taitetta kommentoivaa kaunokirjaa vielä ehtinyt lukea. Kirja käsittelee mm. seuraavia aiheita: uusperheet, ilmastokriisi, woke-kulttuuri, ydinaseet, metoo-liike, avioero, huoltajuuskiistat, lapsettomuus, opettajuus, cancel-kulttuuri, kirjoittajan identiteetti, eurooppalaisuus, vanhemmuus, muistaminen, mielenterveysongelmat, terrori-iskut, sukupuolten tasa-arvo, sosiaalinen media, ikäero parisuhteessa, sumuttaminen (gaslighting)… Kirjan lopussa myös Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan mainitaan, samoin koronapandemia. Mitä vielä jäisi puuttumaan?

Tasmania on niin ajankohtainen, että mietin, miten se tulee kestämään aikaa. Naureskelemmeko tulevaisuudessa aikamme ilmiöille: Twitter-mölinälle – eikä Twitter enää Twitter olekaan – tai sille, miten videokuva jäätyy Zoomissa? Niin 2010-lukua! Todellisuudessa aika vähän naurettavaa Tasmaniassa on. On sitä paitsi kiinnostavaa pohtia, miten oman ajan ilmiöiden kuvaus asettuu vastakkain ns. klassikkokirjan piirteiden kanssa.

Tasmania jos jokin on klassikkokirjojen tapaan ainakin tukevasti kiinni ihmisyydessä, vaikka toisaalta se kertoo myös siitä, miten elämämme aika – jonkinlainen ajan henki – vaikuttaa meihin. Kuitenkin samasta ihmisten irstailusta ja turhamaisuudesta kirjoittivat jo antiikin kirjailijat. Ei kai ihminen ihmisyydestään pääse, vaikka maailma tuhoutuisi ympäriltä. Alamme kilpailla siitä, kuka jää eloon näyttävimmin.

Ehkä pohdintani ajan hampaasta ei edes ole relevanttia: pidin Tasmaniasta, paljonkin, vaikka ensimmäisellä lukukerralla en oikein saanut siitä otetta. Sitten pohdin aikamme olemusta ja kirjan loppulausetta: irrallisuuden tunne on tarkoituksellista, sisältöä muodossa.

Helsingin Sanomien arviossa Antti Majander kuvaa Tasmanian asettavan lukijan eteen peilin. Ja kyllä vain: sieltä katsoo koulutettu ja omasta mielestään tiedostava ihminen, joka lentää maailman toiselle puolelle pohtimaan lentohäpeäänsä ja sössimään asiansa, jotka olivat pielessä jo kotona. Hän koukuttuu teloitusvideoihin ja alentuu lapsen tasolle ihmissuhteissaan. Lopuksi hän tuntee… surua. Eikä silti osaa muuttaa mitään. Vaikka kuinka haluaisi pelastaa maailman, ensin haluaisi kuitenkin pelastaa itsensä.

Tulevaisuus pilvien peitossa

Myönnetään pois: minulla on pieni (kirjallinen) ihastus Paolo Giordanoon. Olen tainnut kirjoittaa siitä blogissa ennenkin. Ihastus vaikuttaa niin, että olen melko hyvin perillä Giordanon henkilökohtaisesta elämästä (en toki yhtä läheisesti kuin haluaisin!), joten heti alkaessani lukea Tasmaniaa huomasin monet yhtymäkohdat hänen omaan elämäänsä: päähenkilön nimi ja ikä, työ ja koulutus, perhesuhteet…

Onko yhtymäkohdilla sitten väliä? Tähän tarttui toimittaja Mia Halonen, joka haastatteli Paolo Giordanoa viime viikolla Helsingin kirjamessuilla. Giordano kertoi autofiktiivisten elementtien valikoituneen kirjaan siksi, että tässä hullussa maailmanajassa (ja hullummaksi se on vain muuttunut sen jälkeen, kun Giordano aloitti kirjan kirjoittamisen koronapandemian aikaan…) puhdas fiktio ei tuntunut sopivimmalta valinnalta romaaniin. Koronapandemiasta Giordano kirjoittikin tietokirjan Tartunnan aikaan (sitä en ole lukenut).

Tasmania käsittelee paljon ilmastonmuutosta. Giordano totesi haastattelussa, että ilmastonmuutosta on hankala käsitellä kaunokirjallisuudessa. Miten aihetta voisi tuoda esiin juuri kaunokirjallisuuden keinoin? Se on myös aihe, joka saattaa karkottaa omaa Tasmaniaansa eli ehkä tietynlaista turva- tai pakopaikkaa etsivää lukijaa, kun uutisaihetta hierotaan naamaan myös taiteessa.

Tasmaniassa ilmastonmuutosta käsitellään kiinnostavasti pilvien kautta. Pilvien yhteys ilmastonmuutokseen on monimutkainen ja kaipaa lisää tutkimusta, totesi Giordano kirjamessujen haastattelussa, ja uskon häntä, hiukkasfysiikan tohtoria. Mieleeni tuli myös italian sana tempo, joka tarkoittaa sekä aikaa että säätä – alati kiihtyvä tempo, jossa Tasmania liikkuu, on juuri tämä.

Pilvet ovat sään ja aikamme ilmiöiden kautta myös tietynlainen yhdistävä elementti kirjassa: tulevaisuus on monella tavalla pilvien peitossa, auringonpilkahduksia on toivottomuuden edessä vaikea löytää. Nettimaailmassakin ollaan pilvessä, atomipommista syntyy pilvi. Paitsi oma aikamme myös kirjan henkilöhahmojen väliset suhteet ovat kuin hähmäisiä pilviä, joista ei saa otetta, ja haastattelussa Giordano kuvasi hahmojen myös liikkuvan kuin pilvet – tai tähän hän ainakin oli kirjoittaessaan pyrkinyt. Minusta hän monella tavalla myös onnistui. Kun mietin kirjan loppulausetta, tajuan, että myös pilvet itkevät.

Kirjaan liittyvä resepti: simpukkapasta ilman simpukoita

Muut Paolo Giordanon kirjat blogissani:

• Alkulukujen yksinäisyys
• Ihmisruumis
• Jopa taivas on meidän