Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän – Taivaan nälkä

”Jokainen ihmisten välinen liitto on valon ja varjon liitto.”

Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän (Divorare il cielo 2018, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä, Aula & Co 2021) on kertomus nuoruudesta, ystävyydestä, rakkaudesta ja vihollisuudesta. Kirjan nuoret Teresa, Bern, Tommaso ja Nicola etsivät paikkaansa ja yhteyttä toisiinsa. Nuoruuden innossaan ja idealismissaan he tulevat samalla sekaantuneeksi itseään isompiin ja vaarallisiin tapahtumiin.

 

Jes, kerrankin onnistuin lukemaan jonkin uutuusteoksen ihan tuoreeltaan! Jopa taivas on meidän ilmestyi nyt elokuussa ja oli minulle syksyn odotetuin uutuuskirja. Se on aika tiiliskivi: melkein 600 sivua pientä pränttiä, mutta sen verran hyvin se piti otteessaan, että luin sen yhden viikonlopun aikana. Kirja oli vangitseva – sana, joka sopii myös kirjan tematiikkaan. Tykkäsin kirjasta ihan hurjan paljon enemmän kuin aiemmin Giordanolta lukemastani romaanista Alkulukujen yksinäisyys.

Synkkä taivas

Luin tämän Giordanon uutuuden ilman mitään ennakko-oletuksia. En ollut ennen luku-urakkaa lukenut kirjasta yhtään arvostelua tai muutakaan esittelyä, vain kirjan takakansitekstin, joka ei paljon paljastanut. Ja hyvä niin, sillä kirja pääsi yllättämään.

Kirjan takakannen kuvauksesta tuli jotenkin mieleen Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, joka oli omissa parikymppisen piireissäni aikanaan pakollista luettavaa, jonkinlaista kulttisuosiotakin nauttiva teos. Se, mitä Tarttin kirjasta enää muistan, taitaa kyllä loppujen lopuksi vähän osuakin yksiin tämän Giordanon kanssa: ystävyyden julmemmat puolet, fanatismi ja jonkinlainen lahkolaisuus, murha. Ei kovin kepeää, ei. (Ja eivätkö kirjojen nimetkin sovi hyvin yhteen: Jumalat juhlivat öisin ja silloin jopa taivas on meidän?)

Jopa taivas on meidän on hiljalleen kasvava suuri tarina. Se sijoittuu pitkälti eteläisen Italian saappaankorkoon, Apuliaan. Teini-ikäinen Teresa matkustaa kesäisin pohjoisen Torinosta isänsä kanssa viettämään kesäänsä Apulian maaseudulle isän lapsuuden maisemiin. Naapurissa on maatila, jossa karismaattinen uskovainen Cesare vaimoineen huolehtii kolmesta pojasta Bernistä, Tommasosta ja Nicolasta. Pojat eivät ole veljeksiä vaan eri tavoin Cesaren hoiviin päätyneitä siipirikkoja, joiden lahkolaiset tavat hämmästyttävät Teresaa.

Käy kuitenkin niin (tietenkin), että Teresa rakastuu pojista synkimpään, Berniin. On selvää, että tunteet käyvät kuumina muillakin, ja kun omalaatuisen kasvatuksen saaneet pojat takertuvat kukin omiin ideologioihinsa, tiet vievät nuoruuden huolettomien kesien jälkeen vaarallisille vesille.

Kirjan kuudensadan sivun varrella esiin tulee monia, yllättäviäkin teemoja: permakulttuuri, aktivismi, alkoholismi, lapsettomuus… Kirjan takakannessakin mainitaan nuoruuden unelmat ja niiden särkyminen, mutta kirja on myös kertomus pyhyyden ja puhtauden tavoittelusta, siitä, miten epäpyhäksi ja likaiseksi se voi mennä.

Kun lukupiirissämme luimme Alkulukujen yksinäisyyden muutama vuosi sitten (ainoa italialainen kirja ikinä, yleensä luemme jotain aivan muuta!), yksi lukupiiriläinen kommentoi, että kirja oi täynnä epätoivoa jo luotaantyöntävyyteenkin asti. Eikö mitään valonpilkahdusta missään? Jopa taivas on meidän ei ole minusta niin synkkä, mikä tuntuu hieman hassulta sanoa, sillä sehän on täynnä pimeyttä. Kuitenkin viime hetkenkin valopilkkuna säilyy Apulian maatila, jolla luonto herää eloon yhä uudelleen ja uudelleen. Uusi kasvusto vie tilaa sieltä, mihin vanhan kuolema sitä luo – kuivuudesta, kasvitaudeista tai loputtomista sateista piittaamatta.

Kuinka paljon luonto kaipaa ihmisen kädenjälkeä? Mikä on ”luonnollista” (sanaa tuntuu olevan mahdoton kirjoittaa ilman lainausmerkkejä)? Sitä Jopa taivas on meidän kysyy yhä uudelleen.

Aktivisti puussa

Aktivismi nousee kirjassa suureksi teemaksi Bernin hahmon myötä. Kirjassa on paljon viittauksia Italo Calvinon romaaniin Paroni puussa, joka on minulla onneksi tuoreessa muistissa. Puuparoni hyppää Bernin tarinassa esiin vähän väliä.

Sekä Paronin aktivistihenkinen päähenkilö Cosimo että Bern päätyvät puuhun, josta eivät haluaisi laskeutua alas. Giordanon kirjan monet langat kietoutuvat juuri puiden ympärille, oliivipuiden ja niitä vaivaavan tuhoisan xylella-bakteeritaudin. Yhteneväisyyksiä on jopa kirjojen henkilöiden nimissä: Giordanon kirjastakin löytyy Cosimo, ja poikien ihastuksen (?) kohde Violalibera on Paronin Violan hyvin vapautunut versio.

Ehkä eksyin nyt jo turhankin tiheään metsikköön, mutta Giordanon ei tarvitse juuri alleviivata: Calvinon Cosimo on Giordanon Bernin esikuva, lukuharrastusta ja maailmanpohdintoja myöten. Cosimo oli yksinäinen aktivisti (tosin tämä minua Calvinon kirjassa hämmensi: oliko Cosimo aktivisti? Yrittikö hän muuttaa maailmaa?), kun taas Bern kulkee aivan joukkonsa eturintamassa. Lopulta Jopa taivas on meidän onkin juuri Bernin tarina, vaikka kertojana onkin Teresa. Heidän rakkautensa on koskettavaa, ja totuus Bernin menneisyydestä paljastuu kirjassa koukuttavalla tavalla vähitellen.

Bernin elämää määrittää äärimmäisyys. Hänen lapsuutensa uskonlahkosta ei ehkä ole niinkään pitkä matka hänen nuoruutensa aktivistilahkoon. Idealismi on läsnä molemmissa, taivaita ja puiden latvoja tavoitteleva utopia, joka Bernin kohdalla saa jääkylmän lopun. Luonnossakin on paikkoja, jotka ovat vihamielisiä elämälle, mutta jopa luonnonmukaisuuttakin tavoitteleva ihminen haluaa silti jättää jälkensä koskemattomaan. Lapsuuden lahkosta taas jää jäljelle rauhoittava maatilan pihan rautatammi, jonka alla ehkä sittenkin versoo vielä uusi elämä.

Jopa taivas on meidän oli vaikuttava lukuelämys, eikä ollenkaan vähiten juuri Bernin henkilöhahmon takia. Hän oli ristiriitaisena ja salaperäisenä hahmona paras henkilöhahmo minkään kirjan sivulla pitkään aikaan. Bern on pimeä tyyppi, jossa on valovoimaa. Hänen elämänsä ja kohtalonsa (valintansa) jäi minulle mieleen pyörimään. Mikä merkitys hänen teoillaan ja elämällään oli?

”Sitten Bernin puu kaadettiin. Tasangolla ei enää seissyt pystyssä yksikään puu. Vallitsi hiljaisuus, Danco astui Bernin luo ja kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen. He pohtivat hetken tapahtunutta, jonka saattoi tulkita kahdella tavalla, joko häviöksi tai voitoksi.”

Kirjan lukemisen jälkeen luin Giordanon haastattelun, joka on alunperin ilmestynyt Vanity Fairissa (päädyin artikkeliin googlaamalla ”Paolo Giordano moglie”, hmm…). Siinä hän selittää mm. kirjan italiankielistä nimeä Divorare il cielo eli ”Ahmaista taivas”. Taivaan nälkä on vaarallinen nälkä: samalla, kun nälkä kasvaa syödessä, taivas on yhtä tavoittamattomissa kuin ennenkin. Selvää on, että tässäkin tarinassa ahneella taivaiden tavoittelijalla on vähemmän mairitteleva loppu. Taivaskin ottaa omansa.

Kirjaan liittyvä resepti: apulialaiset vaniljaviinerit