Silvia Avallone: Musta sydän – Pimeydestä valoon

Kaksi tragediaa, kaksi pakomatkaa, kaksi mustaa sydäntä ja iso kasa salaisuuksia. Silvia Avallonen Musta sydän vie hyvyyden ja pahuuden, ihmisyyden, äärelle. Toinen päähenkilöistä on pahan tekijä, toinen pahan kärsijä. Yhdessä he etsivät tietä sovitukseen.

• Silvia Avallone: Musta sydän, Aula & Co, 2026
• Cuore nero, 2024, suom. Laura Lahdensuu
• 423 sivua

Silvia Avallonen Musta sydän on tämän kevään uutuuskirja ja minulle kevään uutuuskirjoista myös kaikkein odotetuin. Pidin todella paljon Avallonelta aiemmin suomennetusta romaanista Teräs, joten odotukset olivat nytkin korkealla.

Musta sydän on teos, josta on vaikea kirjoittaa paljastamatta sen juonesta liikaa. Romaanin alkuasetelma kerrotaan takakannessa: menneisyyttään pakeneva Emilia päätyy asumaan eristäytyneeseen vuoristokylään, jossa hän päätyy erakkomaisen Brunon naapuriksi. Emiliasta tulee kylän kolmas asukas, muut ovat lähteneet paremman elämän perässä muualle.

Emilialle ja Brunolle hylätty kylä edustaa parempaa elämää – jos sellaista enää on mahdollista saavuttaa.

Ei ole kuitenkaan syytä paljastaa, miksi Emilia päätyy pikkukylään ja miksi Bruno on piiloutunut sinne. Se paljastuu lukijalle pikku hiljaa. Ennalta arvattavasti Emilia ja Bruno rakastuvat toisiinsa. Asetelma on liiankin ilmeinen – kahdesta särkyneestä tulee yhdessä ehjä – mutta esteet onnen tiellä ovat kieltämättä sieltä rajuimmasta päästä.

Musta sydän on osin yhteiskunnallinen teos, vaikkei se asetukaan kenenkään puolelle tai ketään vastaan. Avallone kertoo kirjailijan jälkisanoissa tehneensä kenttätutkimusta päästäkseen kunnolla kiinni kirjan tapahtumapaikkoihin. Siinä hän onnistuu elävästi.

Luin Mustan sydämen yhden hiljaisen talvilomapäivän aikana, vilttiin kääriytyneenä. Se vei täysin mukanaan, Avallone on osannut annostella salaisuuksia ja paljastuksia juuri oikeassa suhteessa. Toisaalta harvassa olivat kirjan kohdat, joihin olisin todella halunnut pysähtyä. Kerronnassa vuorottelevat kaikkitietävä kertoja ja minäkertoja-Bruno, jonka ääni meni etenkin lopussa välillä pateettisuuden puolelle. Kirjan teemoista tosin on vaikea puhua sortumatta pateettisuuteen: hyvyys/pahuus, rikos/rangaistus, tuomio/pelastus.

Minulle jäi kirjan luettuani pyörimään mieleen sana hoiva. Ihmisellä on tarve hoivata ja tulla hoivatuksi. Musta sydän kertoo myös taiteen parantavasta voimasta, kirjallisuudesta ja kuvataiteesta. Taiteessa on toivoa, kuten Mustassa sydämessä itsessäänkin.