Viola Ardone: Lasten juna – Kohti parempaa elämää?

Sotaa ja vaikeita oloja pakenevat lapset on tänäkin päivänä surullisen ajankohtainen aihe. Se oli sitä myös toisen maailmansodan jälkeisessä Italiassa.

 

 

Napolilaisen Viola Ardonen Lasten juna (Il treno dei bambini, Aula & Co 2022, suom. Laura Lahdensuu) on koskettava tarina sodanjälkeisen Italian kahtiajakautuneisuudesta ja perheiden erilaisista mahdollisuuksista tarjota lapsille hyvä elämä. Kirjan päähenkilö on 7-vuotias Amerigo, joka lähetetään muiden lasten mukana köyhästä etelästä Pohjois-Italiaan elämään parempaa elämää. Mistä oikea koti lopulta löytyy?

Lasten juna on yksi tämän kevään uutuuskirjoista ja minulle niistä yksi odotetuimmista. Italiasta käännetty kaunokirjallisuus on aina juhlan paikka! Ja kuten toinen kevään käännösromaaniuutuus, Kielletty päiväkirja (joka tosin itse asiassa olikin vain uusintapainos), Lasten juna oli vieläpä erityisen hieno lukukokemus.

Sodan lapset

Lasten juna perustuu tositapahtumiin: toisen maailmansodan jälkeisestä köyhästä Etelä-Italiasta vietiin lapsia junan kyydissä elämään turvatumpaa elämää vauraampaan Pohjois-Italiaan. Tarkoitus saattoi olla viipyä vain hetken aikaa esimerkiksi talven yli; pohjoisessa lapset saivat lämpimiä vaatteita, pääsivät kunnon kouluun ja saivat riittävästi ravitsevaa ruokaa. Niitä ei köyhässä etelässä ollut kaikille tarjolla, kuten ei myöskään riittäviä voimavaroja lapsesta välittämiseen. Karut olot eivät kannustaneet fyysiseen tai emotionaaliseen läheisyyteen.

Kirjan päähenkilö on Amerigo, isätön köyhä napolilaispoika. Hengenpitimikseen hän kerää lumppuja, jotka äiti Antonietta pesee, silittää ja parsii ja antaa sitten kauppamies Capa ’e fierrolle, joka myy ne torikojussaan eteenpäin vielä köyhemmille ihmisille. Capa ’e fierrolla ja äidillä on myös sellaista liiketoimintaa, joka vaatii heitä sulkeutumaan äidin ja pojan asunnon ainoaan huoneeseen ja heittämään pojan ulos. Huoneen sängyn alta löytyy kahvipaketteja. Amerigon isän äiti kertoo lähteneen Amerikkaan rikastumaan.

Näistä lähtökohdista lasten juna sitten jo kohta lähteekin asemalta. Paikalliset kommunistit, eturivissä kaunis ja nuori Maddalena, järjestävät kaikkein köyhimmille mahdollisuuden lähettää lapsensa junalla pohjoiseen paremman elämän syrjään kiinni. Näin toimii Antoniettakin. Hän ei juuri näytä tai sanoita tunteitaan silloinkaan, kun juna lähtee poika kyydissään. O bella ciao.

Lasten juna tavoittaa lapsen näkökulman hienosti. Ensin ollaan Napolin kaduilla, sitten junamatkalla ja lopulta perillä tapahtumassa, jonka pieni Amerigo näkee valintatilaisuutena: pohjoisen perheet, uudet vanhemmat, valitsevat junalla saapuneista lapsista mieluisimman. Hän päätyy Derna-rouvan ja tämän Rosa-serkun perheen luo. Perheen sukunimi on Benvenuti ja lapset nimetty vallankumouksen mukaan – nimillä onkin kirjassa suuri merkitys. Rosan luona Amerigo saa osakseen kannustusta ja lämpöä ja tutustuu viulunsoittoon, joka muuttaa hänen elämänsä.

”Äiti edellä ja minä perässä.” Amerigon lapsen ääni on liikuttava. Kirjan tapahtumat ovat – no, tapahtumia. Lapsen mielessä asiat tapahtuvat. Amerigo kyllä tulkitsee asioita omasta näkökulmastaan, mutta elää tässä hetkessä. Kirjan viimeisessä osassa pääsee ääneen aikuis-Amerigo.

Äiti ja poika

Vaikeita olosuhteita pakenevat ja lapsuudenperheensä jättämään joutuvat lapset on aiheena rankka. Pelkästään kirjan kansikuva raastaa sydäntä, vaikka onkin tyylitelty. Silti Lasten juna ei ole raskas vaan ennen kaikkea kaunis kirja. Kirjassa koskettavimmaksi teemaksi minulle nousi äidin ja pojan suhde. Perhesuhteet on ajaton aihe.

Kun Amerigo on Pohjois-Italiassa vihdoin löytänyt jotain omaa, ajatus äidin ja Napolin näköalattomuuden luokse palaamisesta tuntuu mahdottomalta. Kysymys kulttuurisesta pääomasta tai sen puutteesta nouseekin tarinan edetessä suureksi teemaksi. Elena Ferranten Napoli-sarjasta tutulla tavalla Amerigo irtautuu koulutuksen avulla kotikorttelinsa toivottomuudesta. Kyse on jälleen niistä, jotka lähtevät ja niistä, jotka jäävät. Kuilu heidän välissään tuntuu ylittämättömältä.

Ferranten kirjoissa äidillä ja tyttärillä on aina ongelmallinen suhde; ongelma piilee myös joissain naiseuden kipupisteissä. Amerigon ja äidin välillä tällaista ei ole, mutta äiti suree ennen Amerigon syntymää kuollutta Luigi-poikaansa, jonka muiston rinnalla Amerigo tuntee itsensä vain rikkaruohoksi. Myöhemmin kirjassa aikuisen Amerigon osuudessa perhesuhteet saavat vielä uusia, koskettavia sävyjä. Kirjan viimeisessä osassa kerronnan pakahduttavan kaunis surumielisyys virittäytyy huippuunsa.

Kirjassa kengillä on suuri merkitys. Kenen kengissä kuljet? Lapsena köyhä Amerigo pelaa köyhäinkortteleissa kävellessään kenkäpeliä. Hänellä eikä suurimmalla osalla muistakaan asukkaista ole varaa kunnollisiin kenkiin:

”Katselen ihmisten kenkiä. Ehjä kenkä, yksi piste, puhki kulunut kenkä, menetän pisteen, ei kenkiä lainkaan, nolla pistettä – uudet kengät, kultatähti. Minulla ei ole koskaan ollut omia kenkiä, käytän muiden vanhoja ja ne hiertävät aina.”

Kun aikuisen Amerigon kengät hiertävät hänen käydessään nyt niin vieraalta tuntuvassa Napolissa, suutari venyttää ne hetkessä oikean kokoisiksi eikä vaadi edes maksua. ”Uskomatonta.” Kengän pitää myötäillä jalkaa, jokaisella on oma muotonsa. Kun oma muoto on löytynyt, kipu ja kärsimys katoavat. Kultatähti.

Kirjaan liittyvä resepti: napolilainen tomaattipasta