Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys – Mikä on yksinäisyyden kaava?

Kun kaksi rikkinäistä kohtaa, voiko heistä yhdessä tulla yksi ehjä? Voiko lapsuuden traumasta päästä yli?

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi 2008, suom. Helinä Kangas 2010, WSOY) kertoo Alicesta ja Mattiasta, kahdesta nuoresta, joiden lapsuuden onnettomuudet varjostavat heidän myöhempää elämäänsä. Elämä tuntuu kohtelevan heitä kaltoin, mutta niin he kohtelevat myös itseään – ja toisiaan.

 

Alkulukujen yksinäisyys on yksi hienoimpia ja kiehtovimpia romaanin nimiä, joita tiedän. Alkuluku on luku, joka voidaan jakaa vain itsellään tai ykkösellä, ja se johdattaa yhteen kirjan teemoista, joka on yksinäisyys. Kirjailija Paolo Giordano on paitsi kirjailija myös väitellyt fyysikko – kiinnostavaa sekin. Alkulukujen yksinäisyys on hänen ensimmäinen romaaninsa, ja se voitti ilmestymisvuonnaan arvostetun Premio Strega -palkinnon. (Olen aiemmin kirjoittanut Premio Stregasta enemmän täällä, ja kaikki palkitut kirjat löytyvät täältä.) Kirjan pohjalta on myös ohjattu elokuva vuonna 2010.

Attenzione: Postaus sisältää juonipaljastuksia!

Häpeällä merkityt

Heti alkuun on todettava, että Alkulukujen yksinäisyyden päähenkilöt Alice ja Mattia eivät ole minulle mitenkään samastuttavia eivätkä edes kovin miellyttäviä hahmoja – ei kovin hyvä lähtökohta lukukokemukselle. Teoksen alku on kuitenkin koskettava ja luo osaltaan myös kiinnostuksen lukea teos loppuun: selviääkö Mattian siskon mysteeri koskaan?

Tarina alkaa molempien päähenkilöiden tahollaan lapsuudessa kokemasta onnettomuudesta. Alicen onnettomuus on hiihtoturma, johon hän joutuu nöyryyttävässä tilanteessa. Hän jää hankeen makaamaan ja odottamaan loppuaan, joka ei kuitenkaan onneksi tule.

”Isä oli kertonut, että hetkeä ennen paleltumiskuolemaa ihmiselle tulee niin kuuma, että hän haluaa riisua vaatteensa, mistä syystä melkein kaikki paleltuneet löytyvät alushoususillaan. Alicen alushousut olivat päälle päätteeksi likaiset.”

Turman jäljiltä Alice ontuu toista jalkaansa ja häpeää itseään ja ruumistaan. Tämä Alicen tarinan alku koskettaa minua: lapsi ei uskalla kertoa vessahädästään ja yrittäessään hoitaa asiaansa talvivarusteissa sukset jalassa joutuu pulaan ja loukkaa itsensä pahasti. Voi pientä.

Liikuttava on myös Mattian kohtalo. Hänen kaksossiskonsa Michela on vaikeasti vammainen, mitä Mattia häpeää, etenkin koulutovereidensa edessä. Mattian halu olla edes hetki ilman jatkuvasti kaitsettavaa siskoaan on ymmärrettävä, ja halu saa mahdollisuuden toteutua, kun sisarukset kutsutaan syntymäpäiväjuhliin ja Mattia jättää siskonsa ulos. Pahempi vain, että sisko ei odotakaan siinä, mihin Mattia hänet jätti. Hän katoaa.

””Olet tosiaankin typerä, Michi”, hän valitti puoliääneen. ”Typerä vammainen. Äiti on selittänyt sinulle sata kertaa, että jos eksyy, pitää jäädä paikoilleen odottamaan… Mutta sinä et koskaan tajua mitään… Et yhtään mitään.””

Alice ja Mattia eivät pääse häpeästään irti koskaan, he tuntevat olevansa merkittyjä. Molemmat kurittavat itseään fyysisesti, Alice kontrolloimalla painoaan sairaalloisesti ja Mattia viiltelemällä itseään. En pysty samastumaan tähän loputtomaan ahdistukseen – päähenkilöt eivät oikein tunnu kasvavan tai muuttuvan matkan varrella. He jäävät kurjuutensa vangeiksi enkä oikein löydä heistä mitään valoisampia tai mukavampia puolia. Mattian kömpelyys kyllä liikuttaa, mutta luettuani kirjan olen oikeastaan vain helpottunut, että pääsin näistä kahdesta eroon.

Ystävinä ja vihollisina numerot

On selvää, että jossain vaiheessa Alicen ja Mattian erikoinen ystävyys johtaa johonkin muuhunkin. Alkulukujen yksinäisyys ei kuitenkaan ole mikään Hollywood-tarina, ja olisihan se epäuskottavaa, että kaksi näin rikkinäistä ihmistä perustaisi yhtäkkiä idylliperheen yhdessä. Kirja tuntuu esittävän, että yksinäisyyden kaava on lapsuudesta asti koettu erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne.

”He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidättäen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa.”

Sekä Mattia että Alice saavat yksinäiseen elämäänsä sisältöä ja kontrollin tunnetta numeroista. Mattia on lahjakas matematiikassa, Alice laskee kaloreita ja grammoja. Oli aika virkistävää lukea romaanista vaihteeksi matematiikasta! Enpä ole aiemmin lukenut mistään kaunokirjallisesta teoksesta esimerkiksi Riemannin zeta-funktiosta.

”Alkuluvut ovat jaollisia vain ykkösellä ja itsellään. Ne ovat omalla paikallaan äärettömässä luonnollisten lukujen jonossa, muiden tavoin kahden luvun välissä, mutta askeleen niitä edellä. Ne ovat epäileviä, yksinäisiä lukuja, ja siksi ne olivat Mattian mielestä ihmeellisiä. Joskus hän ajatteli, että ne olivat joutuneet tuohon lukujonoon vahingossa, jääneet siihen vangiksi kuin helmet kaulanauhaan. Toisinaan hän taas epäili, että ne olisivat mielellään olleet kuin muutkin, ihan tavallisia lukuja, mutta että jostain syystä ne eivät pystyneet siihen.”

Toisaalta numerot ovat etenkin Alicelle vihollisia, jotka näivettävät hänen elämäänsä. Mattian matemaattiseen lahjakkuuteenkaan on vaikea muiden samastua. Alicen ja Mattian ulkopuolisuus on myös ruumiillista. Teemaan sopivasti Giordanolta löytyy muutamia hienoja kielikuvia, kuten ”sydämeen mädäntynyt rakkaus” ja ”menneisyys nousi kuin röyhtäisynä hänen kurkkuunsa”.

Alussa esittämääni kysymykseen, voiko lapsuuden traumasta päästä yli, Alkulukujen yksinäisyys tuntuu lohduttomasti vastaavan kieltävästi. Toisaalta romaanin lopussa on toivoakin. Silti minun tekee kyllä mieli seuraavaksi tarttua johonkin vähän iloisempaan teokseen.

Kirjaan liittyvä resepti: kaali–tattaripasta pizzoccheri