-
Walter Isaacson: Leonardo da Vinci – Mikä tekee ihmisestä neron?
Mona Lisa on maailman tunnetuin taidemaalaus, mutta miksi? Mikä tekee siitä niin nerokkaan? Ja miksi Leonardo da Vinci muistetaan usein parhaiten juuri taidemaalarina, vaikka hän oli paljon muutakin? Walter Isaacsonin kirjoittama Leonardo da Vinci (Leonardo da Vinci 2017, suom. Tero Valkonen, Bazar 2019) on elämäkerta renessanssinerosta, joka yhdisti tiedettä ja taidetta visionäärin taidolla. Leonardo da Vinci oli tieteentekijä, insinööri ja taidemaalari – mutta myös inhimillinen ja virheitä tekevä ihminen. Tässäpä taas kirja, jota odottelin Helmet-kirjastojen varausjonossa kuukausitolkulla. Mutta sitten Leonardo saapui juuri sopivasti ennen joulua ja pääsi matkaseurakseni Italiaan. 600-sivuinen raskas opus kulki mukanani laukun ja repun pohjalla sinne ja tänne ja jätti osaltaan hyvät muistot lomasta. Matkalukemisella todella on…
-
Kevään 2020 uutuuskirjat: 5 poimintaa
Kävin kustantamoiden katalogeista läpi kevään 2020 uutuuskirjat Italia mielessäni. Mitä italialaista tai Italiaa käsittelevää kirjallisuutta nyt keväällä julkaistaan? No, eipä paljon mitään. Tämä ei ehkä ole valtava yllätys, mutta pieni pettymys kyllä. Toisaalta: vähäinen tarjonta on sentään monipuolista, löytyi nimittäin sekä romaania, tietokirjaa että jopa sarjakuvaa. Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain käännettyä ja jotain kotimaista. Kevään 2020 uutuuskirjat: 4 + 1 poimintaa Elena Ferrante: Tyttären varjo Kuten jo aiemmin kirjoitin, Ferrantelta ilmestyy huhtikuussa uusi suomennettu teos Tyttären varjo (La figlia oscura), joka ilmestyi Italiassa jo 2006. Siinä on tuttuja Ferrante-teemoja: äiti–tytär-suhde ja menneisyyden vaikeiden asioiden selvittely. Suomentaja on tässäkin Ferranten teoksessa Helinä Kangas. Lue kirjasta kustantaja WSOY:n sivuilta Lisäksi…
-
Renessanssiajan reseptitaidetta: zuccotto
Vietin tänä vuonna ensimmäistä äitienpäivääni! Koska meidän Signorino ei ihan vielä osaa leipoa, ideoin ja toteutin äitienpäivän kakkuni tällä kertaa itse Signoren avustuksella. Halusin jotain naisia ja äitejä kunnioittavaa viime viikon renessanssisankarittarien hengessä. Tämä näyttävä jälkiruoka lo zuccotto fiorentino juontaa juurensa renessanssiajan Firenzeen ja yhteen sen voimanaisista. Zuccotton alkuperäinen nimi on ”Caterinan kypärä” (L’elmo di Caterina de’ Medici). Se valmistettiin alunperin pienen kypärän sisään ja nimettiin 1500-luvulla eläneen kuningatar Caterina (Katariina) de’ Medicin (1519–1589) mukaan. Katariina oli osa Medicien mahtisukua, joka vaikutti Firenzessä 1400-luvulta 1700-luvulle. Italian renessanssistahan ei voi puhua ilman Medicejä, jotka olivat merkittäviä taiteen suojelijoita ja tukijoita. Heillä oli valtava vaikutus aikansa italialaiseen taiteeseen, ja heidän mittaamattoman arvokas…
-
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin – Keitä ovat Italian renessanssin sankarittaret?
Elämänura aviomiehen omaisuutena, suljetun luostarin nunnana tai halveksittuna prostituoituna. Vai sittenkin jotain muuta? Millaista oli naistaiteilijan elämä renessanssiajan Italiassa? Mia Kankimäki kirjoittaa teoksessaan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) ”yönaisista”, rohkeista oman tiensä kulkijanaisista renessanssiajalta tähän päivään. Näitä naisia Kankimäki ajatteli unettomina öinä ja lähti matkalle maailman ympäri heidän jäljissään. Naiset joita ajattelen öisin yhdistelee yönaisten elämäntarinoita Kankimäen matkapäiväkirjaan. Kirja jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä kerrotaan Karen Blixenistä ja Afrikasta, toisessa 1800-luvun tutkimusmatkailijoista ja kolmannessa kuvataiteilijoista. Olin aiemmin lukenut Kankimäeltä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (käännetty muuten myös italiaksi: Cose che fanno battere più forte il cuore – nimi on yhtä ihana ja runollinen myös italiaksi!), jota kerta kaikkiaan rakastin. Paitsi että japanilaisen Sei Shōnagonin listaukset Tyynynaluskirjassaan olivat hurmaavia…
Saatat myös pitää
Mauro Mozzarella ja ihmeellinen Italia – Lasten kanssa Italiassa
-
Liisa Väisänen: Symbolien pitopöydässä – Mitä ruoka kertoo kulttuuristamme?
Sitruunanviipale vesikannussa, maitotilkka kahvissa, värikkäät karkkipaperit. Mikään ruokapöydässä ei ole sattumaa! En ollut koskaan sen syvällisemmin tullut ajatelleeksi asiaa, ennen kuin luin Liisa Väisäsen uusimman teoksen Symbolien pitopöydässä. Liisa Väisäsen Symbolien pitopöydässä – Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä (Kirjapaja 2018) kuvaa ruoan kulttuurihistoriaa ja symboliikkaa aamiaisesta illalliseen. Enemmän kuin aterioiden historiaan Väisänen keskittyy yksittäisten raaka-aineiden symboliikkaan ja merkityksiin. Väliin hän tarjoilee ruokaa koskevia lainauksia kaunokirjallisuudesta ja ruokaa kuvaavia taidemaalauksia analyyseineen. Kirjassa esitellään myös muutamia ruokaohjeita. Olen lukenut Väisäseltä aiemmin Kaikki Italiani -teoksen, jossa oli hauskaa Italia-aiheista tarinointia. Kielipoliisille teoksesta jäivät harmillisesti päällimmäisenä kuitenkin mieleen teoksen lukuisat italiankieliset kirjoitusvirheet, joita on vähän vaikea antaa anteeksi Italia-aiheisessa kirjassa. (Siitä kuitenkin lisää toisella kertaa.) Nyt…
