Ella Kanninen: Minun Italiani – Pieniä tarinoita amoresta zuccheroon

Miten Italiassa ja italialaisten kanssa pärjää? Miksi Italia ihastuttaa ja raivostuttaa samaan aikaan? Voiko Italiaa selittää?

Minun Italiani: Pieniä tarinoita amoresta zuccheroon (Tammi 2020) on kokoelma vuosia Italiassa asuneen suomalaisen toimittajan Ella Kannisen kokemuksista Italiasta ja italialaisista. Se on asiapitoinen, lämminhenkinen ja hauskakin kirja maasta ja ihmisistä, jotka Kannisen mukaan tuntuvat välillä jopa Suomen ja suomalaisten vastakohdilta.

Ella Kannisen Minun Italiani on yksi tämän syksyn uutuuskirjoista. Kanninen näkyy tänä syksynä televisiossakin: Yle esittää parhaillaan Ellan matkassa -ohjelman uusintoja, ja sarja on katsottavissa myös Yle Areenassa toistaiseksi. Minun Italiani on Kannisen kolmas kirja – aiemmista kahdesta olen kirjoittanut täällä. Kirjan kauniit, akuutin matkakuumeen nostavat kuvat ovat jälleen Ofer Amirin ottamat, ja osa kuvatuista tilanteistakin on aiemmista kirjoista tuttuja.

Italialaiset aakkoset

Minun Italiani kertoo nimensä mukaisesti Ella Kannisen Italiasta, omakohtaisesta näkökulmasta siis. Kannisen aiemmat kirjat Ellan Toscana ja Kotona Italiassa sisältävät nekin toki kertomuksia Kannisen omasta elämästä, mutta niissä suuressa osassa ovat Kannisen italialaiset tuttavat – ja ruoka. Tässä kirjassa reseptejä on vain muutama, mutta pieniä tarinoita Italiasta riittää aakkosissa a:sta zetaan (ja Kanninen kertoo hauskan jutun siitä, miten ääkköset eivät taivu italialaisten suuhun).

Kirja alkaa amoresta eli rakkaudesta ja päättyy zuccheroon eli sokeriin. Siinä välissä käsitellään muun muassa bellezza, musica ja traffico. Väliin ei voi jättää myöskään ciboa eli ruokaa – Italiassa ruokapöytään päädytään aina ennemmin kuin myöhemmin. Kanninen jakaa reseptinsä muun muassa munakoisovuokaan ja hillopiirakkaan. Hän myös luettelee pitkän listan italialaisia ruokia, jotka ovat ”räjäyttäneet tajunnan”. Tunnistan ilmiön.

Pari lukua on omistettu myös italian kielelle, italialaisille aakkosille siis kirjaimellisen kirjaimellisesti. Ainakin minun korvilleni italia on aina ja ikuisesti lingua dell’amore. Kannisen mielestä italia on ”kieli, joka saa hyvälle tuulelle”. Totta sekin! Ja hyvälle tuulelle voi saada myös italialaisten puhuma suomi, josta Kanninen antaa esimerkkejä. Minullekin ovat tuttuja suomen kielen numerot viizi ja kuuzi – ja junaa vaihdetaan Paazilassa (Pasila). (Signore naureskelee näille, ja helppo hänen onkin; hänen kotimurteessaan kun on jopa meidän ääkkösiämme lähellä olevat äänteet.)

Mutta samoin suomalaisille ongelmia tuottavat esimerkiksi bruschetta ja focaccia. Minulle vaikeimpia ovat vokaalit: onko se e nyt avoin vai ei? Jonnekin sinne päin menee aina. Gnocchi ja tagliatellekin pyörivät suussani varmaan vähän väärässä asennossa.

Koronan aikaan

Myös epidemia on ajankohtaisena aiheena saanut kirjasta oman lukunsa, mikä ei takuulla kirjan suunnittelu- eikä varmaan pitkälle kirjoittamisvaiheessakaan ollut aikomuksena. Totuus on kuitenkin, ettei Italia (eikä koko maailma) ole enää entisensä koronaviruksen jälkeen.

En koskaan tule unohtamaan kevään uutiskuvaa, jossa pitkä letka armeijan ajoneuvoja kuljetti ruumiita pois kaupungista. Se näky ei ollut tästä maailmasta, ja sieltä se juuri oli. Siellä, missä olimme juuri hetkeä aiemmin joululomalla kulkeneet huolettomina väkijoukoissa, oli nyt vain aseistettuja sotilaita ja autiutta. Suomessa tätä on ollut vaikea käsittää, ja samaa mieltä on Kanninen.

Kun koronatilanteen vakavuus oli Italiassa jo selvillä, Suomessa asiaa vielä epäiltiin ja vähäteltiin. Italiaa myös syyllistettiin ja taudin leviämistä selitettiin italialaisella kulttuurilla. Sama ei voisi tapahtua Suomessa! Eikä toki tapahtunutkaan samassa mittakaavassa. Sekä Italian virheistä että onnistumisista opittiin.

Koronaviruksen räjähdysmäisen leviämisen yhdeksi syyksi Kanninen mainitsee Italian väestörakenteen: Italiassa on Euroopan vanhin väestö (väestörakennetta olen käsitellyt tässä postauksessa). Syy ei sen sijaan ole esimerkiksi terveydenhuollon tai muiden resurssien puutteissa: Italian terveydenhuolto on maailman parasta (tähän Kanninen paneutuu kirjassa kokonaisen luvun verran), ja pahimman korona-alueen Lombardian bruttokansantuote on korkeampi kuin koko Suomen bruttokansantuote.

Pitkään Italiassa jahdattiin niin sanottua paziente zeroa eli taudin alkulähdettä, mutta todellisten syiden selvittely tulee jatkumaan vielä pitkään.

Voiko Italiaa selittää?

Minun Italiani alkaa kiinnostavalla kysymyksellä: voiko Italiaa selittää? Noh, voiko mitään maata selittää? Voiko Suomea selittää? Pitäisikö? Ja miksi?

Italialaisista (kuten niin monista muistakin kansallisuuksista) elää sitkeitä stereotypioita. Kanninen kertoo esimerkin netissä kiertäneestä vitsistä: saksalaiset ratkaisevat ongelmat suoraviivaisesti ja tehokkaasti, brittiläisten ongelmanratkaisuun tarvitaan kello viiden tee, espanjalaiset puolestaan tarvitsevat lasin punaviiniä ja siestan. Yhdysvaltalaiset ratkaisevat ongelmansa asein. Ja italialaiset?

”Italialaisilla ongelman ratkaisuun kuuluu monta kimuranttia koukeroa ja kiemuraa, peruutusta, umpikujia, ärräpäitä, kysymysmerkkejä, annos spagettia ja yksi espresso. Tuloksena on kymmenen uutta ongelmaa.”

Hauskaa tavallaan, mutta samalla tällaiset kliseiset stereotypiat vahvistavat mielikuvia, joiden mukaan sähläävät italialaiset eivät voisikaan selviytyä kunnialla esimerkiksi koronaviruksen hoidosta. Onneksi Kanninen pitää italialaisten puolta! Hän toteaa viisaasti, että Italian (ja tämä pätee toki jokaikiseen maailman maahan ja kolkkaan) ymmärtämiseen ja kokonaiskuvan hahmottamiseen vaaditaan jatkuvaa monipuolisen tiedon haalimista ja päivittämistä. Kanninen sanoo parinkymmenen Italiassa ja italialaisten kanssa vietetyn vuoden jälkeen olevansa itsekin vielä oppilas.

Mitään maata ei voi selittää tyhjäksi, eikä minun Italiani tai Suomeni ole sama kuin toisen. Minulle Italia on yhä mysteeri ja tulee varmasti sellaisena pysymäänkin. Mysteerin verho raottuu kuitenkin aina vähän, kun pääsen opiskelemaan aihetta lisää – esimerkiksi näin lukemalla muiden ajatuksista ja kokemuksista.

PS. Toinen TV-vinkki: Ensi viikon keskiviikkona 16.9. Yle Teema & Femillä esitetään italialaisen Luca Guadagninon ohjaama Call Me by Your Name (2017), joka on yksi kauneimmista koskaan näkemistäni elokuvista. Sen miljöö somewhere in northern Italy on italialaisen alter egoni sielunmaisema.

Kirjaan liittyvä resepti: herkkutattirisotto