Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin – Keitä ovat Italian renessanssin sankarittaret?

Elämänura aviomiehen omaisuutena, suljetun luostarin nunnana tai halveksittuna prostituoituna. Vai sittenkin jotain muuta? Millaista oli naistaiteilijan elämä renessanssiajan Italiassa?

Mia Kankimäki kirjoittaa teoksessaan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) ”yönaisista”, rohkeista oman tiensä kulkijanaisista renessanssiajalta tähän päivään. Näitä naisia Kankimäki ajatteli unettomina öinä ja lähti matkalle maailman ympäri heidän jäljissään. Naiset joita ajattelen öisin yhdistelee yönaisten elämäntarinoita Kankimäen matkapäiväkirjaan. Kirja jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä kerrotaan Karen Blixenistä ja Afrikasta, toisessa 1800-luvun tutkimusmatkailijoista ja kolmannessa kuvataiteilijoista. 

Olin aiemmin lukenut Kankimäeltä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (käännetty muuten myös italiaksi: Cose che fanno battere più forte il cuore – nimi on yhtä ihana ja runollinen myös italiaksi!), jota kerta kaikkiaan rakastin. Paitsi että japanilaisen Sei Shōnagonin listaukset Tyynynaluskirjassaan olivat hurmaavia ja osuvia, pidin myös Kankimäen älykkäästä huumorista ja tavasta sekoittaa matkakirjan, tietokirjan ja omaelämäkerran aineksia joksikin, jota voi kutsua yksinkertaiseksi vain ihanaksi. Siksi tartuin innolla myös Naisiin joita ajattelen öisin. Ja mitä sieltä löysinkään: yönaisten joukossa on myös italialaisia sankarittaria! 

Italialaiset naiset, joita ajattelen öisin

Kankimäki kirjoittaa italialaisista renessanssin taidemaalareista Plautilla Nellistä, Sofonisba Anguissolasta, Lavinia Fontanasta ja Artemisia Gentileschistä. Yksikään nimi ei ollut minulle ennestään tuttu. Kysyin nimistä perheemme Signorelta, ja hän sanoi kyllä tietävänsä Fontanan ja Gentileschin. Nämä nimet mainittiin kuulemma koulussakin, mutta ei heitä sen kummemmin ainakaan silloin parisenkymmentä vuotta sitten koulussa opiskeltu – tuskinpa nykyäänkään. Huomio kiinnittyi enemmän Michelangeloon, Botticelliin ja muihin maanmiehiin.

Asetelma tulee selväksi myös Naisissa joita ajattelen öisin. ”Täytyyhän Firenzestä yönaisia löytyä”, miettii Kankimäki, mutta huomaa sitten, että naistaiteilijoiden teokset on usein työnnetty museoissa viimeiseen, pimeimpään nurkkaan. 

 

Naiset joita ajattelen öisin kertoo laajimmin Sofonisban, Lavinian ja Artemisian elämistä. Niistä ei haasteita puuttunut heidän elinaikanaan 1500–1600-lukujen vaihteessa, jolloin nainen oli miesten omaisuutta ja saattoi ”valita” joko menevänsä naimisiin, sulkeutuvansa luostariin tai ryhtyvänsä prostituoiduksi.

Kankimäen yönaiset pystyivät kuitenkin valitsemaan poikkeuksellisen tien ja luomaan uraa taiteilijoina. Sofonisba sai oppia itseltään Michelangelolta ja päätyi taidemaalarin töihin Espanjan hoviin. Lavinia elätti maalauksillaan jopa miehensä ja vanhempansa. Artemisia puolestaan on edelleen feministitutkijoiden suosiossa ja toimii symbolina vahvalle taistelijanaiselle.

Minulle naisten elämäntarinoista jäivät päällimmäisenä mieleen heidän karut perhekohtalonsa, jotka eivät tosin aikanaan olleet mitenkään poikkeuksellisia. Näin äitienpäivän alla etenkin Lavinia Fontanan kohtalo järkyttää. Hän sai 25–42-vuotiaana 11 lasta, joista vain kolme selvisi aikuisiksi. Vuonna 1578 syntyi Horatio, vuonna 1579 Horatio nro 2 ja vuonna 1585 Horatio nro 3. Tarina ei kerro, jäikö edes Horatio nro 3 eloon. Ja Horatioiden välissä syntyi toki muitakin lapsia. Vaikka Lavinia oli jatkuvasti raskaana ja toipumassa synnytyksistä, hän osasi brändätä itsensä ja loi huikean uran. 

 

Museoita, joissa voi nähdä yönaisia

Missä yönaisten teoksia sitten voi nähdä? Kankimäki käy Firenzessä Uffizissa ihailemassa Sofonisba Anguissolan omakuvaa ja Artemisia Gentileschin teosta Judit surmaa Holoferneen. Lavinia Fontanan perässä hän matkustaa Bolognan pinakoteekkiin katsomaan Gozzadinin perhettä, mutta Lavinian kuuluisimman omakuvan nähdäkseen Kankimäen pitää erikseen sopia asiasta Rooman Accademia di San Lucan gallerian kanssa. Plautilla Nellin Kristusta surevia naisia esittävä työ on esillä San Marcon museossa Firenzessä. Plautillan Viimeinen ehtoollinen on restauroitavana, jotta se voidaan asettaa yleisön nähtäville. 

Uffizissa voi toki Kankimäen tapaan ihailla myös muita naisia – miestaiteilijoiden teoksissa. ”Uffizin naisiin” Kankimäki lukee Giotton ja Filippo Lippin madonnat, Piero della Francescan Urbinon herttuaparin, Leonardo da Vincin Marian ilmestyksen, Botticellin Venuksen syntymän ja Kevään ja Tizianin Urbinon venuksen. Kankimäki kirjoittaa myös Urbinon herttuattaren Battista Sforzan ruumismuotokuvasta ja Milanon herttuattaren Beatrice d’Esten upeasta coazzone-kampauksesta ja vittuuntuneesta ilmeestä. (Samaisen kuuluisan Esten suvun kasvatti muuten suunnitteli hämmentävän häpyleivän, josta kirjoitin täällä. Millaista tarinaa se kertoo aikalaismiesten suhtautumisesta naisiin?)

Ah, tässäpä bongailtavaa seuraavalle Firenzen-reissulle!

Paikkoja, jotka salpaavat hengen

Kankimäki matkustaa italialaisten yönaistensa perässä Firenzeen, Roomaan ja Mazzano Romanoon. Ja miten kauniisti hän niistä kirjoittaakaan!

”Ah, ikuinen Rooma! – – huumaannun kaikesta: Rooman kultaisesta valosta, talojen seinien kauniista väreistä, kerroksellisista raunioista joiden vuoksi tuntuu kuin kaupungin karttaan pitäisi piirtää katkoviivoin satoja päällekkäisiä versioita, koko ihmiskunnan arkeologinen historia. Huumaannun kesävehreydestä, syreeneistä ja kukkivista hevoskastanjoista, sivukujien hiljaisesta tunnelmasta. Kattoterassien näkymistä yli kaupungin, siitä miten Pietarinkirkko hohtaa muurin aukoista epätodellisena illan utuisessa vastavalossa ja miten henki salpautuu kaksituhatta vuotta vanhan Pantheonin yllättäen ilmestyessä.” 

Naiset joita ajattelen öisin aiheuttaa akuutin, vakavan Italian-kuumeen. Minulle uusi tuttavuus oli Mazzano Romano, jossa sijaitsevaan kirjailijaresidenssiin Kankimäki pääsee kirjoittamaan kirjaansa. Ja nyt en voi saada mielestäni tätä ihanaa, keskiaikaista pientä kylää:

”Asunto seitsemänsataa vuotta vanhassa kaupunginmuurissa, avain postilaatikossa, asunnon ikkunoista ja kattoterassilta huikaiseva pystysuora näkymä alas villisikojen, kettujen, kilpikonnien, käärmeiden ja skorpionien asuttamaan, vihreänä aaltoilevaan alkumetsään ja sitä halkovaan rotkoon. Avonaisista ikkunoista kuuluu kosken kohinaa rotkossa virtaavasta joesta, jota ei näy. Lintujen liverrys, muurien yllä lentävät pääskyset ja naakat, kivisillä kujilla kapiset, silmäpuolet kissat. Kapeaakin kapeammat kujat, ylös ja alas mutkittelevat portaat ja pimeät holvikäytävät, kaikkialla kaarevia, salvattuja puuovia kuin talleja tai vankityrmiä.”

Yritän pysäyttää itseni, jotta en lainaisi tähän koko teoksen sisältöä. Kankimäen kuvaus vain on niin eläväistä ja täynnä tunnetta, etten voi välillä olla pakahtumatta sen äärellä. Se tavoittaa sen jonkin selittämättömän taianomaisuuden, jota Italiassa voi kokea niin suurkaupungeissa kuin maaseudun pikkukylissä ja joka epäilemättä selittyy maan pitkällä historialla ja henkeä salpaavan kauniilla luonnolla. En itse osaisi kuvata sitä näin kauniisti. Brava, Mia!

Asioita, jotka naurattavat ja ihastuttavat 

Kankimäki on hauska! En voinut olla nauramatta ihan ääneen, kun luin Jeesuksen esinahan seikkailuista (!). Kankimäen itseironinen huumori naurattaa myös. Firenzessä hän tutustuu Stefanoon, joka majoittaa hänet luokseen: ”I like old things, combined with new, tämä ujonoloinen 22-vuotias opiskelijapoika sanoo, eikä hän taatusti viittaa minuun.”

Kankimäki tuo edellisestä teoksestaan tutulla tavalla samaistuttavasti ja lämpimällä huumorilla esiin huomioita elämäntilanteestaan, jossa tuntee olevansa jumissa: ”Käyn opastetuilla kierroksilla ja ajattelen, miten paljon helpompaa olisi, jos voisi saada koko elämänsä opastettuna kierroksena, kiitos.”

Kuten Kankimäen aiemmankin teoksen kohdalla, minun on pakko käyttää sanoja rakastaa ja ihana myös Naisista joita ajattelen öisin. Kauniit kuvaukset, historialliset faktat, älykäs huumori, hauskat listaukset ja suorat puhuttelut, otteet kirjeistä ja päiväkirjoista… Kirja on vain niin täynnä kaikkea ihanaa!

Toisaalta teos on niin laaja ja kertoo kymmenen eri yönaisen tarinat, että välillä otteeni lukijana herpaantui. Tutkimusmatkailijoiden tarinat sekoittuivat mielessäni heistä luettuani, ja lopussa Yayoi Kusaman tarina tuntui vähän päälle liimatulta renessanssinaisten jälkeen. Mutta mitä siitä, rakastuin kirjaan silti aivan ehdoitta. Naiset joita ajattelen öisin oli itsessäänkin kuin matka. Odotan Kankimäen seuraavaa teosta jo malttamattomana.

Kirjaan liittyvä resepti: firenzeläinen jäädyke