Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme – Kieli joka meitä yhdistää

”Kuinka monta kertaa minä tämänkin tarinan olen kuullut!”

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme (Lessico famigliare 1963, suom. Elina Melander, Aula & Co 2021) kuvaa torinolaista perhettä 1930–1950-lukujen Italiassa. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Ginzburg kertoo lapsuudenperheensä värikkäästä vuorovaikutuksesta ja kiertelemättömästä kielenkäytöstä lämmöllä ja huumorilla. Tunteet kuumenevat välillä pienestä, vaikka samalla taustalla vaikuttavat myös suuremmat yhteiskunnalliset voimat.

Natalia Ginzburg (1916–1991) oli 1900-luvun merkittävimpiä italialaisia kirjailijoita, ilman nais-etuliitettäkin. Siksi harmittikin, kun olin jotenkin onnistunut jättämään huomiotta tämän, hänen pääteoksenaan pidetyn romaanin suomennoksen, joka ilmestyi alkuvuodesta. Mannaggia, mannaggia. Sain tietää kirjasta vasta maaliskuussa, kun luin Suomen Kuvalehdestä Silvia Hosseinin arvion tästä. Jos Silvia tykkäsi, haluan tykätä minäkin! Mutta siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä: kirjaston varausjono oli loputon, ja nyt voinkin laskea jonottaneeni kirjaa puoli vuotta.

Hienoa kuitenkin on se, että Ginzburg kiinnostaa! Ja olihan kirjakin sitten hieno.

Kielestä kiinni

Kieli jota puhuimme on viehättävä ja suorasukainen romaani. Se ei ole vanhentunut tippaakaan vaan tuntuu suorastaan raikkaalta tässä autofiktion ajassa. Autofiktion asetelmaa kirjassa nimittäin on: Ginzburg kuvaa omaelämäkerrallisessa kirjassaan lapsuuden perheensä vaiheita 1930–1950-lukujen Italiassa, mutta on myös huomauttanut, ettei sitä tule lukea pelkkänä tositapahtumien kuvauksena.

Kirjassa keskitytään paljon kieleen, viisilapsisen perheen keskinäiseen kommunikaatioon ja huumoriin. Arkiset asetelmat asettuvat vasten yhteiskunnallista taustaa. Esiin tulee ikuisia riidan aiheita, uudestaan ja uudestaan kerrottuja tarinoita, hauskoja lisänimiä lähipiirin ihmisille, itse keksittyjä sanoja ja sanontoja ja kaikkien tuntemia hokemia.

Vaikka fasismin vastustaminen ja juutalaisuus (perheen äiti tosin on katolilainen) Mussolinin aikana tekee perheen asemasta vaikean, ei siihenkään suhtauduta pelkällä vakavuudella:

”- – hän on pahuksen ruma, isä sanoi: – Tietäähän sen, kaikki juutalaiset ovat rumia. – Entäs sinä sitten? äiti kysyi: – Etkös sinäkin ole juutalainen? – Olen, ja ruma olenkin, isä vastasi.”

Ja kun fasismin vastustajia aletaan pidättää ja tragedia osuu Ginzburginkin perheen kohdalle, siitäkin voidaan vitsailla. Veli purkaa mieltään:

”Torino on niin ikävystyttävä kaupunki! Täällä on hirvittävän ikävää! Koskaan ei tapahdu mitään! Ennen maailmassa meidät sentään pidätettiin, nyt ei tapahdu enää sitäkään! Minulla on unohdettu ja varjoon jäänyt olo!”

Kieli jota puhuimme on paitsi humoristinen myös kaunis ja koskettava. Ginzburgin valinta käsitellä perhettään ja läheisiään kielen kautta on onnistunut valinta ikkunaksi menneeseen. Kaikilla meillä on perheessä ja ystäväpiirissä lentäviä lauseita, vuosikymmeniäkin vanhoja sutkauksia, jotka yhdistyvät tiettyyn ihmiseen ja tilanteeseen. Jokaisen ihmisryhmän tapa kommunikoida keskenään on omanlaisensa.

Mietin, voisiko yhtä perhettä yhdistävää puhetapaa pitää kielitieteellisessä mielessä jopa sosiolektinä? Aihetta voisi käsitellä proosan lisäksi myös tieteellisin keinoin. Ja on tietysti käsiteltykin – siitä vaan omaa perhettään tutkimaan! Meillä jokaisella on myös ihan ikioma idiolektimme, jota ei ole kenelläkään muulla. Tästä näkökulmasta lukisin mielelläni enemmänkin kaunokirjallisuutta.

Mennyt maailma

Kirjan nimen suomennos Kieli jota puhuimme on lyyrisempi kuin italiankielinen Lessico famigliare eli kuivakkaasti suomennettuna ”Perheen sanasto”. (Samalla suomennos jatkaa Suomessa viime vuosina niin suosittua relatiivilausenimeämistrendiä.) Kieli jota puhuimme sopii hyvin yhteen suomennoksen hempeän kannen kanssa, kun taas italiankielinen, suoraviivaisempi nimi sopii yhteen italialaisen värikkään kannen kanssa ja sopii kirjan hienostelemattomaan tyyliin.

Kieli jota puhuimme tavoittaa kuitenkin sellaisen sopivan menneen maailman ja nostalgian tunnun, jota italiankielinen nimi ei – näin voi todeta nyt, 2000-luvulla.

”Nuo lauseet ovat meidän latinamme, menneiden päiviemme sanasto. Ne ovat – – todiste elinvoimaisesta yksiköstä, joka on lakannut olemasta, mutta joka elää veden raivolta ja ajan tuhoilta säästyneissä teksteissä.”

Vaikka kirja kuvaa yhtä perhettä ja sen lähipiiriä, taustalla vaikuttavat koko ajan Italian yhteiskunnan tapahtumat Mussolinista sodanjälkeiseen uudelleen rakentamiseen. Ginzburgin oma tarina kuvaa yhteiskunnallista muutosta sekin: kotirouvan tyttärestä tuli kova uranainen. Lapsuudenperheen höpsöttävän Natalinan kaltaisia kotiapulaisiakaan ei enää tarvita. Natalinan puheessa rouvasta tuli herra ja herrasta rouva – mutta sehän olikin modernia!

Kirjan saatteessa Ginzburg kertoo, että kirjan tapahtumat ja henkilöt ovat todellisia, mutta kirjaa kannattaa silti lukea romaanina. Kirja on tarina hänen perheestään, ei hänestä itsestään. Ja se onkin totta: Ginzburgin omat vaiheet, avioliitot, lapset ja urakin, pysyvät hyvin taustalla. Välähdyksiä Ginzburgille tutuista kustannusmaailmasta ja politiikasta kirjassa kuitenkin on, myös todellisten, kuuluisien henkilöiden kautta.

Kirjan lopussa on henkilöluettelo perheen sukulaisista, ystävistä ja tuttavista. Listalta löytyy tuttuja nimiä, mm. kirjailijat Carlo Levi ja Cesare Pavese ja Einaudi-kustantamon perustaja Giulio Einaudi.

Henkilöluettelo on myös siinä mielessä hyvä, että kirja vilisee nimiä, enkä minä ainakaan aina pysynyt niissä perässä. Kirjaa ei myöskään ole jaettu lukuihin, mikä antaa tajunnanvirtamaisen kuvan; arkiset tapahtumat soljuvat taustalla ja niistä nostetaan esiin paljon kertovia dialogeja ja kohtauksia.

”Äiti ei uskonut ennustajiin, mutta istuessaan aamuisin ruokasalissa kahvilla hänellä oli tapana pelata useampi pasianssi: – – Katsotaanpa olisiko fasismi kohta ohi, äiti sanoi korttejaan sekoittaen ja suihkun jäljiltä märkiä harmaita hiuksiaan puistellen ja kaatoi lisää kahvia.”

Perheen sanasto

Millainen sitten on Ginzburgin perheen sanasto? Perhe ei pidä kieltä keskellä suuta. Erityisesti Ginzburgin isän puhetapa ja sananvalinnat ovat rajuja. Kaikkia hänen repliikkejään koristavat huutomerkit ja usein myös muihin perheenjäseniin kohdistetut värikkäät haukkumasanat. Hän räyhää ympäri asuntoa, mutta kukaan ei tunnu kuulevan.

Minusta tämä on riemastuttavaa! Voi olla, että Ginzburg lapsena ei suhtautunut asiaan samoin tai ei luultavimmin lapsen lailla mitenkään edes arvottanut isänsä puhetapaa, mutta kirjassa hänen isästään sukeutuu jopa humoristinen hahmo.

Isä haukkuu muita jatkuvasti typeryksiksi, aaseiksi, murjaaneiksi, hölmöiksi, pöljiksi, kiusankappaleiksi… Asiat taas ovat hölynpölyä tai räpellyksiä. Verbi murjastella kuvaa hänen mielestään sopimatonta käytöstä.

Toisinaan isä jyrisee, karjuu, karjahtelee tai tuhahtaa, mutta usein ihan vain myös sanoo, vaikka sanoma sisältää syytöksiä ja huutomerkkejä. Humoristisen hahmosta tekee se, ettei kukaan juuri kiinnitä hänen sanomisiinsa huomiota.

Mutta ei isä ole pelkästään humoristinen, kertoja suhtautuu häneen lämmöllä, ja olihan isä koulutettu ja arvostettu anatomian professori, ei ferrantemainen karkeiden murteellisuuksien suoltaja, joka ei paremmastakaan tiedä.

Isä puhuu lapsistaan:

”Etkä sitten ole Adelen seurassa aasi! Te olette aaseja kaikki tyynni! Ginoa lukuun ottamatta olette kaikki muiden ihmisten seurassa aaseja! Mario on aasi. Silloin, kun Frances kävi tapaamassa häntä Pariisissa, hänen on täytynyt olla oikea aasien aasi!”

Ja miten muut suhtautuvat isän tunteenpurkaukseen? Eivät mitenkään. Juttu jatkuu. Kieli ei kirjassa erota vaan yhdistää ihmisiä.

Perheen äiti on jäänyt uraa tekevän vahvan miehensä varjoon, mutta osaa hänkin ottaa paikkansa tavallaan. Jos ei muuten, pienillä kohtauksilla ja surkuankeumaksi kutsumallaan dramaattisella tilalla, joka samalla kertoo hänen asemastaan perheessä:

”Äiti kutsui surkuankeumaksi tunnetta, jossa yhdistyivät alakuloisuus, yksinäisyys ja yleensä hiven ruoansulatusvaivoja. Surkuankeuman iskiessä hän piileksi olohuoneessa villahuopaan kääriytyneenä ja paleli – -”

Riemukkaita omia sanaväännöksiä on kirja pullollaan, ja suomentaja Elina Melanderilla on ollut varmasti sekä hauskaa että tuskaisaa niiden kanssa. Perheen sanasto on kääntynyt hienosti myös suomeksi.

Kirjaan liittyvä resepti: grissinit