Luigi Pirandello: Vino nenä – Kuka peilistä katsoo?

Mitä näet, kun katsot peiliin? Mitä muut näkevät, kun katsovat sinua? Mitä jos nämä kuvat eivät kohtaa?

Luigi Pirandellon Vino nenä (Uno, nessuno e centomila 1926, suom. Juuso Kortelainen, Impromptu Kustannus 2018) on psykologinen tutkielma ihmisen identiteetistä, suhteesta muihin ihmisiin ja itseen. Vino nenä tyrkkää romaanin päähenkilön Vitangelo Moscardan koko elämän vinoon dramaattisin seurauksin.

Otetaanpa tähän kohtaan Kunnon Klassikko kaiken hömpän jälkeen. Nobelisti Luigi Pirandellon Vino nenä on Italiassa jo koulussa pakollisten luettavien klassikkojen joukossa (Signore muistaa kirjoittaneensa siitä lukion loppukokeessakin), mutta sen suomennos on itse asiassa hyvinkin tuore, vasta vuodelta 2018. Olipa siis aika saada tämäkin suomeksi! Klassikko on näennäisen helppolukuinen ja melko lyhytkin (alle 200 sivua), mutta oikeastaan aika kova pala purtavaksi.

Kaikki vinossa

Vino nenä on kerroksellinen romaani, jota pitää kuoria vähän kerrallaan. Tarinan lähtökohtana on vino nenä, siis kirjaimellisesti. Siitä lähdetään liikkeelle heti romaanin ensimmäisessä kappaleessa, kun päähenkilö Vitangelo Moscarda tarkastelee itseään peilistä.

””Mitä sinä teet?” vaimoni kysyi, kun näki että tapojeni vastaisesti viivyttelin peilin edessä. ”En mitään”, vastasin hänelle, ”katson nenäni sisään, tänne sieraimeen. Kun painan sitä, tunnen pientä kipua.” Vaimoni hymyili ja sanoi: ”Luulin, että katsoit, kumpaan suuntaan se on vinossa.” Käännyin kuin koira, jonka hännälle on tallattu: ”Vinossa? Minunko? Nenänikö?” Ja vaimoni, tyynesti: ”Kyllä vain, kulta. Katsohan tarkkaan. Se on vinossa oikealle.””

Vaimon sanat ovat Moscardalle järkytys, sillä hän ei ole itse huomannut nenänsä olevan vinossa. Lisäksi vaimo luettelee monia muitakin vikoja Moscardan kasvoissa ja vartalossa, joihin tämä ei ole itse kiinnittänyt huomiota. Moscardaa alkaa kaivella hirveä epäilys: Näkeekö hän itsensä aivan eri tavalla kuin muut näkevät hänet? Onko hän muille ihmisille jotain aivan muuta kuin oli siihen asti elämässään kuvitellut olevansa? Ja ennen kaikkea: jos kaikki kuvat ovat erilaisia, mikä kuvista on tosi?

Kirjan suomenkielinen nimi Vino nenä on vain lähtölaukaus identiteetin hajoamiselle. Italiankielinen nimi Uno, nessuno e centomila (”Yksi, ei yksikään ja satatuhatta”) taas kuvaa Moscardan ajatuksia hänen matkallaan: ”Yksi” on kuva, joka Moscardalla on itsestään; ”ei yksikään” kuva, jonka hän itselleen valitsee (dramaattista, kyllä) ja ”satatuhatta” ne kaikki lukuisat kuvat, joita ihmiset hänen elämänsä varrella hänestä muodostavat.

Suuri ongelma Moscardalle on myös nimeäminen: hänen vaimonsa kutsuu häntä lempinimellä Gengè, mutta Gengè tuntuu Moscardasta olevan joku hänestä irrallinen hahmo; vaimo on naimisissa itse luomansa hahmon kanssa, joka alkaakin elää omaa elämäänsä. Kaikki muut kutsuvat häntä nimellä Moscarda, vaikka Moscarda on heille kaikille eri ihminen. Emme voi päästä irti nimeämisen samanaikaisesta välttämättömyydestä ja ongelmallisuudesta. Moscardan mielestä oikea elämä ei tiedä mitään nimistä, nimet sopivat vain kuolleille.

Moderni minä

Vino nenä on jo lähes sata vuotta vanha romaani, mutta kysymys minun ja muiden näkemisestä tietenkin ikuinen. Mietin, mikä on oikea (nykypäivän) psykologian termi Moscardan kriisille: puhutaanko nyt minuudesta, identiteetistä, minäkuvasta, minäkäsityksestä, itsetunnosta? 

Nykypäivän arkipsykologian sanoin voisi kai kuvata Moscardan kärsivän pahemman luokan identiteettikriisistä, mutta sata vuotta sitten mukaan sekoittui myös paljon isompi kuva: modernin minuuden synty. Maailma ihmisen ympärillä muuttui yhä kiihtyvällä vauhdilla, ja perinteillä ja biologialla alkoi olla modernin ihmisen elämässä yhä pienempi rooli. Nyrjähdys oli tapahtunut muuallakin kuin Moscardan naamassa.

Moscardan huomio monista kuvista vaikuttaa ilmiselvältä: totta kai näemme toisemme eri tavoin! Kuitenkin ajatus on myös pysäyttävä. Moscardan sanoin ”emme voi nähdä itsemme elävän”. Emme voi! Eikö tämä ole 2000-luvun sanoin aika mind-blowing, vai eikö meidän postpostmoderneina enää tarvitse miettiä tällaista? Ja ”koska en voinut nähdä itseni elävän, jäin itselleni ulkopuoliseksi, toisin sanoen joksikuksi jonka muut saattoivat nähdä ja tuntea jokainen omalla tavallaan, mutta minä en”.

Entä miksi emme edelleenkään koskaan pääse irti ja yli keskinäisistä väärinymmärryksistämme? Vinossa nenässä pohditaan myös paljon keskinäisen kommunikaation kohtaamattomuutta. 

”Miksi edelleen uskotte, että ainoa todellisuus on juuri nyt vallitseva oma todellisuutenne ja hämmästytte, ja kiukuissanne huudatte ystävänne erehtyvän? Ystäväraukan, joka ei voi koskaan katsella maailmaa teidän tavallanne, vaikka kuinka yrittäisi?”

Toisaalta Vino nenä voi nykylukijan näkökulmasta olla vähän rasittavaakin yhden asian ympärillä pyörimistä, jos ajatus moneen suuntaan särkyvästä kuvasta ei tunnu enää niin vallankumoukselliselta kuin 1900-luvun alussa. Lopussa tosin koetaan suurempaakin draamaa, kun esiin kaivetaan revolveri ja jälki on rumaa. Loppu jää silti avoimeksi, sillä ”elämä ei tule valmiiksi”.

Kirjaan liittyvä resepti: tomaattipesto