Leipä
-
Brushetta vai brusketta? Helppo ja vaikea bruschetta
Saku Tuomisella on hauska tarina bruschettasta: Yritin tilata eräässä Helsingin italialaisessa ravintolassa tomaattibruschettaa. Keskustelu sujui näin: – Saisinko yhden tomaattibrusketan. – Heh, se kyllä lausutaan brussccchhhetta. – Ei kyllä lausuta. – (Ivallisesti hymyillen) No, meillä asiakas on aina oikeassa, joten sovitaan sitten niin. Italian [k]:na ääntyvä ch on chieltämättä haastava poikkeus italian muuten melko hyvin suomalaiseen suuhun sopivaan ääntämykseen (viittaako Tuomisen kirjan nimi Italialaisen ruokakulttuurin abc ääntämisoppiin?), mutta oikeasti bruschetta ei ole yhtään vaikea juttu! Vai onko sittenkin? Tuominen nimittäin jatkaa vielä: Hyvässä bruschettassa (lausutaan siis brusketta) on kaikki suomalaisen hitin ainekset. Sen tekeminen on helppoa, se onnistuu aina, se on halpaa ja lisäksi se on täydellistä comfort foodia. Silti…
-
Grissinit: pitkät, helpot, rapeat
Grissini, grissinit vai grissinot? Miten näitä nyt nimittäisi? Aina välillä tulee kielellisiä pulmia ruokapöydässäkin. Mutta onhan meillä myös muffinsit, buutsit ja shortsit (joskus nekin jopa ruokapöydässä), joten olkoon nämäkin nyt tuplamonikolliset grissinit. Suomalaiseen suuhun (tai päähän) ei italian i-monikko aina oikein luonnistu. Taivutuksesta puheen ollen: näitähän ei muuten tarvitsekaan taivuttaa, pitkiä ja suoria kun ovat. Helppoa leivontaa! Grissinit ovat esimerkki ruoasta, jotka pitkään kuittasin vain ”italialaiseksi”. Nykyään olen sen sijaan aina valppaana: mistä eri ruokalajit oikeasti ovat peräisin? Olikin ilo oppia, että grissinit ovat kotoisin Torinosta. Kappas! Siispä yhdistin ne heti mielessäni Torinossa vaikuttaneeseen ja siitä kirjoittaneeseen Natalia Ginzburgiin. Harvemmat blogini reseptit sopivat oikeasti kirjan kanssa nautittaviksi, mutta näitä oli…
-
Älä unohda juuriasi: taikinajuuren valmistus
Juurille palaaminen tekee välillä hyvää itse kullekin. Sitä paitsi juurileivonta on nykyään erityisen trendikästä. Taikinajuuren valmistus kotona ei sekään ole vaikeaa. Olen useasti kertonut, että kärsivällisyys ei kuulu hyveisiini keittiössä. Taikinajuuren valmistus vaatii sitä aivan ennätyksellisen paljon, joten minulla ei oikeasti ole hajuakaan (tai no, haju juuri on, sillä taikinajuuressahan on oma tyypillinen tuoksunsa ja haistella sentään keittiössä osaan) siitä, miten juuri tehdään, joten tämänkin postauksen ohje on Signoren käsialaa. Kärsivällisyyttä todella tarvitaan, sillä alkuvaiheessa taikinajuuren valmistus vaatii juurille palaamista lähes päivittäin, ja sen jälkeenkin vähintään viikoittain. Elävää juurta tulee hoitaa ruoalla ja rakkaudella. Juuriaan ei voi unohtaa silloinkaan, kun on niistä kaukana. Italiassa yli 30 vuotta asunut Sirkku Salovaara…
-
Rieska ripiena eli täytetyt rieskat
Oivalluksia suomalais-italialaisesta keittiöstä: kotoisasta rieskasta syntyvät myös romagnalaishenkiset täytetyt rieskat. Idea rieskoihin tulee Emilia-Romagnan maakunnan täytetystä piadina-leivästä. Täytetyt rieskat kulkevat meidän perheessämme niin italiaksi kuin suomeksi aivan itsekeksityllä nimellä rieska ripiena. Ripiena tarkoittaa täytettyä, ja näköjään suomen sana rieska on feminiinisukuinen. (Ja parempi tämä yksikkömuoto kuin monikko rieske ripiene? Tai jopa riesche ripiene?) Viimekertaisessa kirjapostauksessa Sydän oli minun, ja sydän menee nyt Suomelle ja Italialle, joiden välisiä suhteita on syytä vaalia paitsi kirjoittamalla myös keittiössä. On turha lähteä vertailemaan suomalaista ja italialaista ruokaa, kun molemmista voi ottaa parhaat päältä, joskus siis samanaikaisestikin. Emilia-Romagnan maakunnan Romagnan puolen alue on tunnettu piadina-leivästä. Sen välistä löytyy usein parmankinkkua, squacquerone-juustoa (oli pakko googlettaa sanan…
-
Hämmentävän hyvä farinata
Farinata hämmentää: onko tämä leipää vai pannukakkua? Olen nähnyt suomalaisissa blogeissa, lehdissä ja keittokirjoissa jonkinlaisia versioita farinatasta nimillä ”kikherneleipä” ja ”kikhernepannukakku”. Kumpaa se sitten on? Hämmensin Signorea kysymällä, miten hän selittäisi ruokalajin olomuodon italiaksi. Hänkin hiljeni (se on harvinaista!). Ilmeisesti farinataa ei voi selittää, se pitää vain kokea. Farinata on tunnetuimpia genovalaisia katuruokia, kuten kerroin pienessä katuruokaoppaassa. Merenkulku ja elämä Genovan satamassa synnyttivät kaupungin katuruokakulttuurin, ja tarinan mukaan merellä on saanut alkunsa farinatakin. Tarina nimittäin kertoo, että farinata syntyi vahingossa vuonna 1284, kun vankeja kuljettanut genovalainen sotalaiva joutui myrskyyn, jonka pauhatessa lastina olleet kikhernejauhosäkit ja öljy sekoittuivat suolaiseen meriveteen. Myrskyn laannuttua tämä seos kuivui auringossa ja joku meni sitä sitten…
-
Ciabatta, jokapäiväinen leipämme
Ciabatta on klassikkoleipä, jota rakastetaan sen pehmeän sisuksen ja rapean kuoren takia. Se on jokapäiväinen leipä, jonka päälle voi aamu- ja välipalalla levittää Nutellaa, jonka päälle voi pikkunälkään lorauttaa öljyä ja ripotella suolaa ja josta syntyvät myös hyvät bruschettat. Ciabatta tarkoittaa tohvelia, mutta siitä kannattaa lounaalla ja illallisella myös tehdä ”pikkukenkä”, josta kerroin täällä. Jokapäiväinen leipä oli kiven alla sodan aikana, kuten kuvailin viime viikon kirjapostauksessa. Vaikka Kaksi naista kertoo sodan kurjuudesta, Lazion vuoristoseudulla syötiin ennen ruoan totaalista loppumista käsittämättömän hyvin: ”Ja pöytä, se notkui runsauttaan: makkaraa ja kinkkua, vuoristojuustoja, kotona tehtyjä erilaisia tuoreita leipiä, voita ja munia ja papuja ja keittoa ja erilaisia lämpimiä ruokia, joita äiti ja tytär…
