Domenico Starnone: Solmut – Kuka kertoo totuuden avioliitosta?

Kipeät kirjeet pöytälaatikosta, arkaluontoiset valokuvat salakätköstä, viimeisetkin luurangot kaapeista. Mitä paljastuu vanhan avioparin elämästä, kun menneisyys heitetään yhtäkkiä heidän silmilleen?

Domenico Starnonen Solmut (Lacci 2014; suom. Leena Taavitsainen-Petäjä 2018) kertoo vanhasta avioparista Vandasta ja Aldosta. Kaikki on parilla ainakin näennäisesti hyvin: aikuiset lapset ovat jo omillaan ja menneet kriisit on selätetty. Yllättävät tapahtumat parin vanhoilla päivillä tuovat kuitenkin päivänvaloon vaikean menneisyyden, jonka jokainen perheenjäsen näkee omalla tavallaan.

Domenico Starnonelta on suomennettu kaksi teosta, tämä Solmut ja uudempi Kepponen tältä vuodelta. Kepposkirjasta tulen kirjoittamaan vielä myöhemmin, mutta avataan nyt hieman Solmuja. Sitä oli kiinnostava alkaa lukea, sillä sitä on luonnehdittu Elena Ferranten Hylkäämisen päivien sisar(vai veli?)teokseksi ja Starnonen vaimoa Anita Rajaa ja jopa miestä itseään Elena Ferranteksi. (Hylkäämisen päivistä kirjoitin täällä ja Ferranten sukupuolispekulaatiosta täällä.)

Tyhjästä temmattua kaikki tulkinta ja arvelut eivät ole, sillä teokset ovat tietyssä mielessä hämmästyttävänkin samanlaisia. Aviomiehen rakastuminen nuorempaan naiseen, jätetyn vaimon ja kahden lapsen kärsimykset, vaimon mielen järkkyminen, tapahtumien sijoittuminen ahdistavaan ja sekaiseen kerrostaloasuntoon, lemmikkimotiivi (koira vs. kissa)… Siinä missä Hylkäämisen päivät keskittyi vain vaimon näkemyksiin, Solmuissa on hienosti toteutettu rakenne, jossa ääneen pääsevät petetyn vaimon lisäksi muutkin henkilöt. Tarinaan jää koukkuun, kun asiat alkavat vähitellen selvitä. Mikä onkaan totuus kaiken takana?

Attenzione: Sisältää juonipaljastuksia!

Kengännauhat solmussa

Solmujen avaamisen voi aloittaa teoksen nimestä. Kirjan kannessa näkyy se, mitä teoksen alkuperäinen italiankielinen nimi Lacci tarkoittaa: kengännauhat. Kengännauhojen solmiminen toimiikin romaanissa yhtenä motiivina. (Pidän kirjoista, joissa on selvä motiivi! Solmuissa niitä on useampikin, ja lukemisen jälkeen niitä on kiva jäädä pohtimaan: jää jotain konkreettista käteen, kuten nyt sitten vaikka kengännauhat.)

Solmuissa Vandan ja Aldon avioliitto on kokenut vakavan kriisin Aldon rakastuttua nuorempaan naiseen parin lasten ollessa vielä pieniä. Kriisi oli niin vakava, että se johti useamman vuoden asumuseroon. Aldo palasi perheensä luo, mutta kukaan perheestä ei ole pystynyt jättämään tapahtumia taakseen. Itse asiassa perheen aikuiset lapset Anna ja Sandro ovat tarinassa merkittävimmät tekijät. Ja heistä päästäänkin kengännauhoihin.

Miksi teoksen nimi on Lacci? Suomenkielinen Solmut johdattaa sekin ongelman äärelle: ollaan ihan solmussa, ongelmissa, oikeastaan umpisolmussa vuosien valheiden ja salailujen jälkeen. Toisaalta ollaan yhteensolmittuja, ei päästä toisesta irti näköjään sitten millään. Kirjan kannessa yhteensolmitut eriparikengät ovat menossa eri suuntiin – on selvää, ettei kumpikaan pääse eteenpäin.

Myös perheenjäseniä sitovat aina yhteen biologiset siteet, solmut. Lacci kertoo kuitenkin Solmuja enemmän. Tärkeässä kohtauksessa lapsistaan etääntyneelle Aldolle paljastuu, että Sandro solmii kengännauhansa samalla oudolla tavalla kuin hän:

”Lopulta Sandro kysyi minulta: koska sinä oikein opetit minut solmimaan kengännauhat? Päätin olla rehellinen: en usko varsinaisesti opettaneeni sinua, sinä opit solmimaan ne ominpäin, ottamalla mallia minusta. Ja tuosta hetkestä alkaen minulla oli syyllisempi olo kuin kertaakaan elämäni aikana.”

Myöhemmin käy ilmi, että Vanda oli pyytänyt Annaa ottamaan asian esille. Jo aikuinen Sandro muistelee Annalle:

”Tapaamispäivän aamuna äiti kysäisi sinulta: oletko muuten pannut merkille, miten naurettavalla tavalla veljesi solmii kengännauhat? Se on isäsi syytä, hän ei ole koskaan tehnyt mitään niin kuin pitäisi. Sanopa se hänelle, kun te tapaatte.”

Ottamalla asian esiin vuosien jälkeen Sandro vihjaa, että Aldo palasi perheensä luo kengännauhaepisodin aiheuttaman syyllisyyden takia. Vanhempiensa jalanjäljissä Sandro ja Annakin askeltavat epävakaalla tiellä ja aiheuttavat uskomattoman sotkun.

Kävelevä valhe

Solmut on ”palapelimäinen” ja ”arkkitehtoninen”, kuten The New Yorker on sitä kirjan kansiliepeeseen lainatussa arvostelussa kuvaillut. Kerronnallinen ratkaisu, jako kolmeen eri osaan, on toimiva. Heti kirjan aloitus, jossa Vanda pääsee ääneen, on hykerryttävä:

”Siltä varalta että olet sattunut unohtamaan, arvon herra, muistutan sinua: olen vaimosi.”

Hykerryttävä on myös toisen osan aloitus, jossa Aldo kohtaa haasteita Vandan murtunutta rannetta varten vuokraan hankitun sähköisen stimulaattorin maksussa. Mainio on myös nahkatakkihuijari. Ihanan absurdia, juuri tällaisesta tykkään! Kirjan kolmas osa tuntui minusta kaikkein kipeimmältä, sillä on selvää, ettei aikuisilla lapsillakaan ole kaikki kunnossa. Kirjan loppu yllätti. Toisaalta loppu ampui hieman yli Hylkäämisen päivien koiran kuoleman tapaan.

Kirjan kolme osaa näyttävät tragedian eri puolet ja saavat pohtimaan syyllisiä ja syyttömiä. Lukijan on vaikea olla valitsematta puoliaan Vandan ja Aldon tarinassa. Valinta ei valitettavasti ole vaikea.

Aldo selittelee menneitä pettämisiään ajan hengellä, mutta on jatkanut puuhiaan Vandan selän takana senkin jälkeen, kun palasi perheensä luo. Hän on halunnut toteuttaa itseään. Onko hänellä siihen oikeus? Hän on jatkanut valehteluaan koko ajan, mistä osoituksena käy myös Labes-kissan nimen todellinen merkitys. Vandan kotona on viimeiset 16 vuotta asunut kävelevä putoaminen, maanvyöry, romahdus, tuho.

”Minä kutsuin kissaa hellästi nimeltä, ja sinä nauroit partaasi, kun kuulit tuon nimen kajahtelevan ympäri taloa kaikissa noissa inhottavissa merkityksissään, joista minulla ei ollut aavistustakaan: katastrofi, epäonni, saasta, kurjuus, häpeä. Sinä panit minut toistamaan sanaa häpeä. Sellainen sinä olet aina ollut.”

Kissa nousee kengännauhojen tapaan motiiviksi, joka paljastaa jotain olennaista Vandan ja Aldon suhteesta. Kun labes katoaa, Vanda kaipaa sitä takaisin. Ironista? Samoin hän on huolinut Aldon takaisin saadakseen takaisin sen, minkä tämä oli häneltä vienyt. Ja mitä jää jäljelle? Tuho, jonka viimeistelevät vielä omat lapset.

”Rakkaus on kuin säilytysastia, jonka sisään voi tunkea kaiken mahdollisen” Vanda kuvaa ja kiteyttää samalla jotain olennaista koko tarinasta.

Kirjaan liittyvä resepti: pastamunakas frittata