Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun – Miksi kirjoitan?

Miksi kirjoittaminen on niin vaikeaa? Miksi kirjoittaminen on niin ihanaa? Miksi kirjoittaminen on tärkeää? Miksi edes kirjoitan?

Sara Ehnholm Hielmin Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä (Och hjärtat, det var mitt, Teos & Förlaget 2018, suom. Kaisa Sivenius) on henkilökohtainen esseekirja kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, kulttuurialasta ja kokemuksista äitinä ja naisena. Omakohtaisten pohdintojen taustana toimii inspiroiva, ikuinen Rooma.

Ja sydän oli minun on nyt tuota blogini bannerissa mainittua Italiaa sivuavaa kirjallisuutta. Kustantaja ja elokuvakriitikko Ehnholm Hielm ei nimittäin kirjoita varsinaisesti Italiasta – vaan itse kirjoittamisesta. Teos on muodoltaan ajan hermolla: esseemuoto ja tunnustuksellinen kirjoittaminen ovat olleet viime vuosina kirjallisuudessa pinnalla. Minua tämä trendi miellyttää (toisin kuin myös niin trendikkäät dystopiat, yh), ja pidin tästä Ehnholm Hielmin teoksestakin. Ehnholm Hielm on ihailtavan avoin tunnustuksellisuudessaan ja ihailtavan sivistynyt esseissään. Ja mikä kateus: hän on viettänyt kokonaisen vuoden Roomassa vain kirjaansa kirjoittaen! Ja noh, mikä klisee. Ikuinen kaupunki, luomisen tuska, tarve etsiä itseään kirjoittamalla… Asetelmasta syntyy kuitenkin hyviä oivalluksia.

Luin tämänkin teoksen vihreä-valko-punaisten silmälasien läpi. 

Suuri kauneus

Ja sydän oli minun alkaa asetelmasta, jossa Ehnholm Hielm perheineen lähtee Helsingistä vuodeksi Roomaan perheen isän työkomennuksen takia. Ehnholm Hielmille avautuu mahdollisuus tehdä jotain kauan kaivattua: keskittyä kirjoittamiseen. Ilmassa on seikkailiun ja vapauden tuntua, ja Rooma on kuin La grande bellezza -elokuvan kulissi.

”Minä näin kauneutta. Patsaat, seinien värit, helakansininen taivas, ja kapeinkin kuja ihmeköynnöksen koristama. Kaikki kukki suorastaan helvetillisesti. Ylivoimaisesti tavallisin graffiti oli Ti amo.”

Perheen tytärten käydessä koulua ja miehen tehdessä töitä Ehnholm Hielm vaeltelee vapaana Rooman kaduilla ja lukee tuntikausia. Hän yrittää kirjoittaa, välttelee kirjoittamista, pohtii kirjoittamista – ja kirjoittaa. ”- – ainoa, mikä on kirjoittamista, on kirjoittaminen. Täytyy syntyä sanoja.” Ehnholm Hielm haluaa kirjoittaa niin todesti kuin osaa, omien kokemustensa läpi. Hän kirjoittaa itseilmaisun tarpeesta, kirjoittamisen vaikeudesta ja epäilyksestä, häpeästäkin, kun jakaa itsestään asioita teksteissään.

”Kirjoittaa niin kuin pelissä olisi kaikki. Kirjoittaa niin kuin kukaan ei olisi katsomassa.”

Ehnholm Hielm lumoutuu ja lamautuu kirjallisten esikuviensa edessä. Hän tarkastelee kirjoittamista ja kirjailijuutta muun muassa Elena Ferranten, Jhumpa Lahirin, Simone de Beauvoirin ja Karl Ove Knausgårdin kautta. Kirjailijoiden lisäksi hän käsittelee teoksessaan kiinnostavasti kustannustoimittajan työtä ja pohdiskelee myös äitejä ja tyttäriä ja kirjoittavaa äitiä ja naista, kirjan ja lapsen synnyttämistä.

Vaikka Ehnholm Hielm käsittelee paljon kirjoittamisen vaikeutta, kirjoittaminen kauniissa Roomassa näyttäytyy kirjassa silti osin melko romanttisena. Ehnholm Hielm istuu kattoterassilla ja tähyää Colosseumille. Hän myöntää olevansa etuoikeutettu ja katsovansa Roomaa ikuisen turistin ihastunein silmin.

”Istun terassilla ohueen huopaan kääriytyneenä ja kirjoitan. Vanhan Rooman sydämessä. Ilta hämärtyy. Kätteni suonet alkavat näkyä, muistuttavat isoäidistäni. Taivas mustuu kottaraisten sykkivistä parvista. Vihdoinkin haluan tarkkailla sitä, mikä on. Täällä on niin kaunista, että kestän sen.”

Miksi sitten kirjoittaa? Kirjoittamalla voi ilmaista itseään, etsiä itseään, ehkä muuttaakin itseään. Ja jakaa, keskustella, kiittää:

”Miksi kirjoittaa? Yksi ainoa syy: lukeminen on antanut minulle niin paljon. Jotta antaisin takaisin.”

Ferranten jalanjäljissä

Kustannustoimittaja Ehnholm Hielmilla on laaja tietämys kirjallisuudesta ja kaksi kirjallista rakkautta, jotka jaan hänen kanssaan: Karl Ove Knausgård ja Elena Ferrante. En ole lukenut mitään niin vavisuttavaa ehkä koskaan kuin viime vuosina Knausgårdin Taisteluni– ja Ferranten Napoli-sarjan. (Teinivuosina Tuulen viemää ja Sinuhe egyptiläinen kyllä vavisuttivat – ja rakas Sinuhe aina ja ikuisesti edelleen.) Enkä ole tietenkään tässä ihastuksessani Ehnholm Hielmin kanssa yksin, sillä Knausgård ja Ferrante ovat sekä lukijoiden että kriitikoiden ylistämiä – The New Yorkerin Joshua Rothmanin sanoin he ovat ”romaanitaiteen jättiläisiä”.

Ja sydän oli minun sisältää kokonaisen luvun verran Ferranten kirjojen ja kirjoittamisen tarkastelua. (Samoin Knausgårdin, mutta jätän norjalaiset blogissani rauhaan.) Ja mikä mielenkiintoisinta, nimenomaan Ferranten kirjoittamisen. Parasta antia ovat lainaukset Ferranten Frantumaglia-teoksesta ja Enholm Hielmin omat pohdinnat niiden ympärillä. Voisipa kirjoittaa kuin Ferrante! Ja miten hän kirjoittaakaan:

”Kirjoitan niin kuin tappaisin ankeriaan. En piittaa toimituksen vastenmielisyydestä, vaan käytän juonta ja henkilöhahmoja tiheänä verkkona, jolla narraan kokemusteni syvyyksistä kaikkea, mikä elää, vapisee ja kiemurtelee, mukaan lukien sen, jonka olen itse upottanut mahdollisimman syvälle, koska se tuntui sietämättömältä.” (Frantumaglia)

Ferrante itsekin ihailee Knausgårdia:

”Minua kiinnostaa, niin uskon, kirjoittaminen totuutena. Se on rasittavaa ja käy yhä harvinaisemmaksi, mutta vain se voi osoittaa saman, minkä Knausgård mielestäni osoittaa, eli että romaani ei ole kuollut.” (Frantumaglia)

Frantumaglia päätyi nyt oitis lukulistalleni. Se on kokoelma Ferranten kirjeitä, haastatteluja ja artikkeleja.

Ehnholm Hielm toki myös analysoi ansiokkaasti Napoli-sarjaa ja erityisesti Elenan ja Lilan suhdetta. ”Minullakin on ollut tuollainen ystävyyssuhde, en vain ole koskaan ennen lukenut siitä”, hän toteaa Napoli-sarjan loistavista ystävistä ja kiteyttää mielestäni samalla sen, mistä sarjan suosiossa on kyse. Olen kirjoittanut Ferranten Hylkäämisen päivät -romaanista täällä ja Amalian rakkaus -romaanista täällä, mutta ne eivät niin puhutelleet minua, sillä Napoli-sarjan ansio on nimenomaan poikkeuksellisen tarkkanäköinen naisten välisen ystävyyden kuvaus. Kuten Ehnholm Hielm kirjoittaa: ”Elena ja Lila eivät unohdu. – – He ovat minulle ikuisesti tärkeitä.”

Italialaiset ja suomenruotsalaiset

Ehnholm Hielm tekee huomioita Italiasta ja italialaisista ja siinä samassa Suomesta ja suomalaisista. Hän tuntee olonsa kotoisaksi maassa, jossa ei kaihdeta dramatiikkaa ja kovaäänistä puhetta ja jossa valitaan kaikista vaihtoehdoista aina se kaunein ja helpoin, ei suinkaan käytännöllisin ja laillisin. Suomeen paluun jälkeen odottaa shokki, kun sekä ihmisten että sään hyytävä kylmyys ja ankaruus iskevät vasten kasvoja. Ehnholm Hielm myöntää rakastavansa elää pakosalla, fantasiassa. Ja kukapa ei, kun kerrankin on mahdollisuus irtiottoon elämästään. Silti hänkään ei voi välttyä näkemästä Rooman-vuotensa aikana pakolaiskriisin rumia jälkiä.

”Italialainen teatteriohjaajaystäväni raivoaa Italialle. Fasismi, mutta myös ”pehmeämmät” hirmuhallinnot eli materialismi, patriarkaatti, populismi ja seksismi nousevat hänen mukaansa maassa useammin kuin muualla. Hänen mielestään olen järjetön rakastaessani Italiaa, hän ei käsitä, että joku haluaisi vapaaehtoisesti asua täällä. Etkö näe, mitä täällä tapahtuu! Avaa silmäsi! hän sanoo ruusuisesta turistikuvastani.”

On aivan mahtavaa, että tällä italialaisella teatteriohjaajalla on näytelmä nimeltä La Merda (”Paska”), jolla hän ”kiertää väsymättömästi maailmaa”! Mutta Italiaahan on helppo rakastaa. Ainakin etäältä. Olen itse kirjoittanut asiasta täällä.

”Lämpimän” Italian ja ”kylmän” Suomen voi aina asettaa vastakkain ja toistaa stereotypioita tai tavoittaa jotain todellista. Täysin uusi näkökulma minulle ovat kuitenkin Ehnholm Hielmin huomiot suomenruotsalaisista ja italialaisista. Tämäpä on hykerryttävä vertaus:

”Italiassa vallitsee perheen ja suvun ympärille kietoutuva nepotismi – aivan kuten suomenruotsalaisilla. Sisään ei juuri pääse kuin avioliiton kautta. Täällä kaikki periytyy sukupolven ja asuinseutujen mukaan, niin yhteiskuntaluokka, ruoka kuin ammattikin. Muukalainen saattaa olla tervetullut, mutta ei omaa väkeä.”

Ja sydän oli minun sisältää paljon tuttua mutta myös tämänkaltaisia yllättäviä rinnastuksia ja raikkaita oivalluksia. Ja kun tuttukin kumpuaa henkilökohtaisista kokemuksista, oikeasta eletystä elämästä, siitä tulee kiinnostavaa.

”Mutta ehkä kirjoittaminen voi yksinkertaisesti olla sellaisten kokemusten jakamista, jotka herättävät toisissa vastakaikua? Ja ehkä se riittää?”

Minusta se riittää oikein hyvin. ”Minä kirjoitan minusta. Sinä luet sinusta.”, sanoi norjalainen kirjailija Stian Hole. Siinä on kirjoittamisen ja lukemisen taika ja tärkeys.

Kirjaan liittyvä resepti: täytetyt rieskat