-
Kotikulmien kurpitsapiirakka
Viime viikolla Keskipäivän aave johdatti ajatukseni aaveisiin ja Halloweeniin. Kun taas mietin Halloweenia ja ruokaa, ajatukseni alkavat tietenkin askarrella kurpitsassa. Iso kurpitsa on harmillisen hankalasti käsiteltävä raaka-aine (tosin veitset ja veriset irtokädetkin kuuluvat Halloweeniin?!) mutta onneksi myös ilahduttavan monipuolinen. Esimerkiksi kurpitsapiirakka voi olla niin makea kuin suolainenkin. Italialainen keittiö on käsittämättömän monipuolinen, kuten olen jo useasti maininnut. Tämänpäiväinen suolainen kurpitsapiirakka on esimerkki siitä: tätä yksilöä tavataan ainoastaan Genovan läntisissä osissa Sestri Ponentessa, Peglissä, Pràssa ja Voltrissa. Minä söin sitä ensimmäisen kerran Signoren kotikaupunginosan Voltrin pienessä yli satavuotiaassa leipomo Da ’Nestossa pienen vicolon kulmassa ja olin myyty. Piirakalla on outo nimi: farinata di zucca eli kurpitsa-farinata. Olen kirjoittanut genovalaisesta kikhernejauhoista tehdystä…
-
Hannimari Heino ja Kristiina Wallin: Matkakirjeitä – Minne oikein olemme matkalla?
Matkakirjeitä kysyy aina ajankohtaisia kysymyksiä matkustamisesta. Miksi matkustamme? Mitä matkoilta haemme ja – ennen kaikkea – löydämme? Matkakirjeitä (Atena 2020) on kahden runoilijan, Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin, matkakirjeenvaihto. Kirjoittajat matkustavat Suomessa, Euroopassa ja mielessään ja tekevät matkan varrelta osuvia huomioita. Kirjeenvaihdosta syntyy kaunista ja universaalia pohdintaa matkustamisen merkityksestä kulttuurille ja ihmismielelle. Matkakirjeitä on tämän syksyn uutuuskirjoja. Hannimari Heino on minulle jo monesta yhteydestä tuttu runoilija ja italian kääntäjä, Kristiina Wallin uudempi nimi. Aiemmin Heino ja Wallin ovat kirjoittaneet 7yhdessä Puutarhakirjeitä. ”Kasvun ja lakastumisen” vaiheissa eletään nyt jo lakastumisen aikaa, joten Puutarhakirjeitä sopisi hyvin syyslukulistalle. Tämä Matkakirjeitä oli ainakin aivan ihastuttava lukukokemus! Aina matkalla jonnekin Matkakirjeitä matkaa Heinon ja Wallinin…
-
Elena Ferrante: Tyttären varjo – Mitä äiti saa tuntea?
Hyvää äitienpäivää kaikille asianomaisille! Äitienpäivään liittyvät usein valkeat kermakakut ja valkovuokot mutta äitiyteen itseensä myös tummempia sävyjä. Niitä tunteista tummimpia kuvaa Tyttären varjo, Elena Ferranten tuotannon tuorein suomennos. Elena Ferranten Tyttären varjo (La figlia oscura 2006, suom. Helinä Kangas, WSOY 2020) on kertomus aikuistuneiden tyttärien äidistä Ledasta, jonka rauhalliseksi aiottu rantaloma muuttuu ristiriitaisten tunteiden vuoristoradaksi. Leda sekaantuu muiden rantalomalaisten elämään ja alkaa toimia itselleenkin käsittämättömillä tavoilla. Kenen varjo on tyttären varjo? Olin jo ehtinyt odotella tätä Ferranten uusinta suomennosta, kuten Kevään 2020 uutuuskirjat -postauksessa fiilistelin. Meiltä löytyy Ferrantea kotona kirjahyllystä myös italiaksi, mutta kun kyseessä on Tärkeä Kirja, en halua ottaa sitä riskiä, että jotain tärkeää menee ensilukemalla ohi.…
-
Eilen, tänään, huomenna – Sophia Lorenin omaelämäkerta
Tänään 85 vuotta täyttävä Sophia Loren on elänyt aikamoisen elämän, josta ei ole kummallisia vastoinkäymisiä ja yltäkylläistä glamouria puuttunut. Mitä hän itse kertoo elämästään? Sophia Lorenin Eilen, tänään, huomenna: omaelämäkerta (Ieri, oggi, domani. La mia vita 2015; suom. Linda Jokela 2015, Minerva Kustannus) julkaistiin Lorenin 80-vuotisjuhlan kunniaksi. Siinä Loren tekee vanhasta laatikosta löytyneiden kirjeiden ja valokuvien siivittämänä matkan muistoihinsa varhaislapsuudesta nykyiseen isoäidin elämään. Auguri, Sophia! Sophia Loren täyttää tänään 85 vuotta, ja juhlan kunniaksi päätin lukea hänen omaelämäkertansa uudestaan. Luin sen tuoreeltaan neljä vuotta sitten, mutta paljonkaan en siitä nyt muistanut. Kirja tuli taas mieleen, kun elokuva Eilen, tänään, huomenna (1963) tuli elokuussa Yleltä. Katsoin sen, tykkäsin kovasti ja…
-
Bengt Jangfeldt: Axel Munthe – Tie Caprin huvilalle
Millainen mies oikein on lääkäri–kirjailija–maailmanmatkaaja–naistenmies–eläinoikeustaistelija–seurapiirijulkkis? Entä mitä tekee sfinksi Caprin välimerellisellä paratiisisaarella? Bengt Jangfeldtin Axel Munthe – Tie Caprin huvilalle (WSOY 2010; yhdistelmä ruotsinkielisestä alkuteoksesta En osalig ande (2003) ja englanninkielisestä lyhennetystä laitoksesta Axel Munthe – The road to San Michele (2008); suom. Juhani Lindholm) kertoo ruotsalaisen Axel Munthen (1857–1949) uskomattoman elämäntarinan. Nimensä kirja on saanut San Michelen huvilalta, jonka Munthe rakennutti Caprille ja joka on nykyisin saaren päänähtävyyksiä. Nyt täytyy myöntää, että törmäsin Axel Munthen nimeen ensimmäisen kerran vasta matkatessani itse Caprille viime kesänä. Tai ainakin silloin sen vasta todella huomioin. Mietin, mikä tämä ruotsalainen mies on ja miksi hänen nyt museona toimiva kotinsa on sellainen nähtävyys. Päiväreissulla Caprilla…
-
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin – Keitä ovat Italian renessanssin sankarittaret?
Elämänura aviomiehen omaisuutena, suljetun luostarin nunnana tai halveksittuna prostituoituna. Vai sittenkin jotain muuta? Millaista oli naistaiteilijan elämä renessanssiajan Italiassa? Mia Kankimäki kirjoittaa teoksessaan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) ”yönaisista”, rohkeista oman tiensä kulkijanaisista renessanssiajalta tähän päivään. Näitä naisia Kankimäki ajatteli unettomina öinä ja lähti matkalle maailman ympäri heidän jäljissään. Naiset joita ajattelen öisin yhdistelee yönaisten elämäntarinoita Kankimäen matkapäiväkirjaan. Kirja jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä kerrotaan Karen Blixenistä ja Afrikasta, toisessa 1800-luvun tutkimusmatkailijoista ja kolmannessa kuvataiteilijoista. Olin aiemmin lukenut Kankimäeltä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (käännetty muuten myös italiaksi: Cose che fanno battere più forte il cuore – nimi on yhtä ihana ja runollinen myös italiaksi!), jota kerta kaikkiaan rakastin. Paitsi että japanilaisen Sei Shōnagonin listaukset Tyynynaluskirjassaan olivat hurmaavia…
