-
Karanteenikirjallisuutta: Decamerone
Pinnalla nyt: karanteeni- ja kulkutautikirjallisuus. Näihin lukeutuvat ainakin Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan, Albert Camus’n Rutto ja Giovanni Boccaccion Decamerone. Giovanni Boccaccion Decamerone (Il Decamerone 1349–1353, suom. Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen 1947/1963) on italialaisen kirjallisuuden ja samalla länsimaisen kirjallisuuden merkittävimpiä klassikoita. Se on kokoelma varhaisia novelleja, jotka suorasukaisilla juonenkäänteillään viihdyttävät nykylukijaakin. Pian 700 vuotta täyttävä Decamerone on saanut nyt koronapandemian aikaan uutta huomiota. Muun muassa Helsingin Sanomissa kehotettiin hiljattain meitä ottamaan oppia Decameronen nuorten ilosta näinä vaikeina aikoina. Decameronessa pakoillaan mustaa surmaa ruttokaranteenissa, jossa aika kuluu kuitenkin rattoisasti tarinoita kertoen. Ja huh, niitä tarinoita riittää tässä kirjassa satojen sivujen verran, joten ajankulua riittää 2020-luvun karanteeniinkin. Tarina on edelleen…
-
Pääsiäisyllätys: suolainen juustokakku
Yllätykset kuuluvat pääsiäiseen, ja tämä seuraava resepti yllätti ainakin minut. Keski-Italian pääsiäiseen kuuluva suolainen juustokakku ei sisälläkään tuorejuustoa perinteisen cheesecaken tapaan, vaan taikinaan tulee runsaasti parmesaania ja pecorinoa. (Minulle tulee muuten cheesecakesta ja italialaisista aina mieleen eräs tapaus jäätelöbaarista. Italialainen signora on vitriinin edessä pohtimassa, minkä maun valitsisi annokseensa. Höristän korviani jonossa, kun signora lausahtaa valintansa: keesekaake. Jäätelönmyyjä ei silmäänsä räpäytä vaan kauhoo juustokakunmakuista jäätelöä purkkiin ja ojentaa sen valintaansa selvästi tyytyväiselle signoralle.) Kirjoitin italialaisista pääsiäisruoista enemmän viime vuoden pääsiäisenä. Italialaisesta pääsiäisruoasta ei voi sanoa mitään yleispätevää kuten ei italialaisesta ruoasta yleensäkään – se vaihtelee alueittain. Pääsiäispostauksessa vilahti myös suolainen juustokakku torta di Pasqua al formaggio, joka on tyypillinen Keski-Italian alueella Marchessa,…
-
Alberto Giuliani: Kuolemattomat – Onko kuoleman jälkeen elämää?
Ikiaikainen teema elämän rajallisuudesta on aina ajankohtainen. Onko kuolema lopullista? Saammeko vielä toisen mahdollisuuden? Kuolemattomat pohtii teemaa tieteen näkökulmasta. Alberto Giulianin Kuolemattomat (Gli immortali – Storie dal mondo che verrà 2019, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä, Like 2020) on kirjoittajansa henkilökohtainen tarina ikuisen elämän etsimisestä. Löytöretki kuolemattomuuteen johtaa häiritseviin löytöihin ja ravisuttaviin ajatuksiin. Kuolemattomat on yksi tämän kevään uutuuskirjoista, joita käsittelin aiemmin tässä postauksessa. Itselleni myös sen kirjoittaja Alberto Giuliani on uutuus, en ollut hänestä aiemmin kuullutkaan. Hän on italialainen valokuvaaja ja toimittaja, ja Kuolemattomat on hänen henkilökohtainen tarinansa jonkinlaisesta neljänkympin kriisistä. Oman kuoleman pohtiminen vie hänet matkalle maailman ympäri. Vaikka nyt niin trendikäs tunnustuksellinen kirjallisuus yleensä minua kiinnostaakin, kuten täällä kirjoitin,…
-
Taivaallinen tryffelipasta
Tryffeli – sieni vai suklaata? Minulle ei vielä muutama vuosi sitten ollut täysin selvää, mikä tai mitä tryffeli on. Tryffeli yhdistyi mielessäni joulukonvehtirasiaan eikä tryffelipasta tai muu suolainen ruoka olisi tullut mieleenikään. Sittemmin olen oppinut, että tryffelit ovat maan alla kasvavia sieniä, ja toden totta, tietyt suklaakonvehdit muistuttavat ulkomuodoltaan tryffelisieniä. Tryffelisienen voimakas maku on kaukana suklaasta, minusta se muistuttaa valkosipulia ja voita. Viimeksi kirjoitin Ruusun nimi -romaanista, jossa munkkinoviisi Adson kuvaa tryffelinpoimintaa näin: Minä en vielä tuntenut tuota metsän aluskasvillisuuden herkkua, jota kasvoi tuolla niemimaalla ja joka näytti erityisesti pesiytyneen benediktiinien maille kuten Norciaan, missä se kasvoi mustana, sekä tänne missä se oli vaaleampi ja tuoksuvampi. Severinus selitti minulle mikä…
-
Umberto Eco: Ruusun nimi – Mikä on kirjan mahti?
#iorestoacasa eli #minäpysynkotona on nyt koronaviruksen koettelemassa Italiassa käytetty tunniste. Onneksi kotona pysytellessäkin voi kirjoista saada seuraa. Ja mitä paksumpi klassikkojärkäle, sitä pidempään siitä on seuraa! Umberto Econ Ruusun nimi (Il nome della rosa 1980, suom. Aira Buffa, WSOY 1983) on keskiaikaiseen munkkiluostariin sijoittuva romaani. Se on klassikko, jossa on monenlaisia aineksia: murhamysteeriä, historiallista kuvausta, faktaa ja fiktiota, uskonnollista pohdintaa ja ennen kaikkea pohdintaa kirjoista ja niiden mahdista meihin. Tämä Ruusun nimi on vähän vaikea pala minulle. Luin kirjan vuosia sitten, kun niin moni oli sitä minulle suositellut ja suorastaan hehkuttanut, mutta muistan, etten ollut kuitenkaan kovin vaikuttunut kirjan luettuani. Asia palasi mieleeni nyt, kun Yle esitti kirjaan perustuvaa TV-sarjaa…
-
Köyhän keittiön kasviskeitto
Joskus kannattaa nyhjästä tyhjästä. Näin on varmaan ajatellut sekin italialainen mamma, joka on aikanaan kehitellyt keiton nimeltä keitetty vesi – acquacotta. Toisinaan on tietysti myös pakko nyhjästä tyhjästä, ja niin on syntynyt esimerkiksi italialainen cucina povera eli köyhä keittiö, jossa köyhää on kaikki muu paitsi maku. Ella Kannisen Toscana mielessäni selailin netissä toscanalaisia cucina poveran reseptejä. Huomioni kiinnitti ankeaakin ankeammin nimetty acquacotta. ”Keitetty vesi” ei tuo vettä kielelle, mutta reseptin tarkempi tutkailu paljasti, että kyseessä on varsin herkullisen kuuloinen toscanalainen kasviskeitto, ja pyysin Signorea tekemään sitä meille harvinaisen pakkaspäivän kunniaksi. Ella Kanninen kuvailee toscanalaista ruokaa Ellan Toscana -kirjassa näin: Toscanalainen keittiö on kuuluisa yksinkertaisista ja maistuvista ruoista. – – Toscanalainen…
