-
Brushetta vai brusketta? Helppo ja vaikea bruschetta
Saku Tuomisella on Basta! Italialaisen kulttuurin abc -kirjassaan hauska tarina bruschettasta: ”Yritin tilata eräässä Helsingin italialaisessa ravintolassa tomaattibruschettaa. Keskustelu sujui näin: – Saisinko yhden tomaattibrusketan. – Heh, se kyllä lausutaan brussccchhhetta. – Ei kyllä lausuta. – (Ivallisesti hymyillen) No, meillä asiakas on aina oikeassa, joten sovitaan sitten niin.” Hitti ja huti Italian [k]:na ääntyvä ch on chieltämättä haastava poikkeus italian muuten melko hyvin suomalaiseen suuhun sopivaan ääntämykseen (viittaako Tuomisen kirjan nimi Italialaisen ruokakulttuurin abc ääntämisoppiin?), mutta oikeasti bruschetta ei ole yhtään vaikea juttu! Vai onko sittenkin? Tuominen nimittäin jatkaa vielä: Hyvässä bruschettassa (lausutaan siis brusketta) on kaikki suomalaisen hitin ainekset. Sen tekeminen on helppoa, se onnistuu aina, se on halpaa…
-
Saku Tuominen: Basta! Italialaisen ruokakulttuurin abc
Kaikkihan italialaisen ruoan tuntevat, kannattaako siitä kirjoittaa kirja? Kannattaa! Italialainen ruokakulttuuri on epäilemättä paitsi yksi maailman rakastetuimmista myös yksi väärinymmärretyimmistä. Saku Tuomisen kirjoittama Basta! Italialaisen ruokakulttuurin abc (Tammi 2011) on johdatus italialaiseen ruokakulttuuriin. Se sisältää perustietoutta italialaisesta ruoka- ja juomakulttuurista ja raaka-aineista, parisataa ruokaohjetta – ja muutaman ison oivalluksen. Saku Tuominen on tuttu kirjailijana, puhujana ja yrittäjänä. Hän on kirjoittanut italialaisesta ruoasta kirjat Aglio & Olio (2007) ja Pizze (2015) (linkit kustantajan sivulle) ja lisäksi hyvästä ruoasta yleisemminkin kirjassa Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta (2019) (linkki omaan postaukseeni). Basta! Italialaisen ruokakulttuurin abc on kuitenkin osan vuodestaan Italian Marchessa viettävän Tuomisen kattavin katsaus italialaiseen ruokakulttuuriin – eikä siis vain ruokaan vaan ruokakulttuuriin. Minusta tuntuu,…
-
Grissinit: pitkät, helpot, rapeat
Grissini, grissinit vai grissinot? Miten näitä nyt nimittäisi? Aina välillä tulee kielellisiä pulmia ruokapöydässäkin. Mutta onhan meillä myös muffinsit, buutsit ja shortsit (joskus nekin jopa ruokapöydässä), joten olkoon nämäkin nyt tuplamonikolliset grissinit. Suomalaiseen suuhun (tai päähän) ei italian i-monikko aina oikein luonnistu. Taivutuksesta puheen ollen: näitähän ei muuten tarvitsekaan taivuttaa, pitkiä ja suoria kun ovat. Helppoa leivontaa! Grissinit ovat esimerkki ruoasta, jotka pitkään kuittasin vain ”italialaiseksi”. Nykyään olen sen sijaan aina valppaana: mistä eri ruokalajit oikeasti ovat peräisin? Olikin ilo oppia, että grissinit ovat kotoisin Torinosta. Kappas! Siispä yhdistin ne heti mielessäni Torinossa vaikuttaneeseen ja siitä kirjoittaneeseen Natalia Ginzburgiin. Harvemmat blogini reseptit sopivat oikeasti kirjan kanssa nautittaviksi, mutta näitä oli…
-
Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme – Kieli joka meitä yhdistää
”Kuinka monta kertaa minä tämänkin tarinan olen kuullut!” Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme (Lessico famigliare 1963, suom. Elina Melander, Aula & Co 2021) kuvaa torinolaista perhettä 1930–1950-lukujen Italiassa. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Ginzburg kertoo lapsuudenperheensä värikkäästä vuorovaikutuksesta ja kiertelemättömästä kielenkäytöstä lämmöllä ja huumorilla. Tunteet kuumenevat välillä pienestä, vaikka samalla taustalla vaikuttavat myös suuremmat yhteiskunnalliset voimat. Natalia Ginzburg (1916–1991) oli 1900-luvun merkittävimpiä italialaisia kirjailijoita, ilman nais-etuliitettäkin. Siksi harmittikin, kun olin jotenkin onnistunut jättämään huomiotta tämän, hänen pääteoksenaan pidetyn romaanin suomennoksen, joka ilmestyi alkuvuodesta. Mannaggia, mannaggia. Sain tietää kirjasta vasta maaliskuussa, kun luin Suomen Kuvalehdestä Silvia Hosseinin arvion tästä. Jos Silvia tykkäsi, haluan tykätä minäkin! Mutta siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä: kirjaston varausjono…
-
Sinäkin, pinaattini: pinaattilisuke roomalaisittain (?)
Makumuistot ovat toisinaan muistoista elävimpiä. Ensi kosketukseni aitoon välimerelliseen, turistiravintoloiden ulkopuoliseen ruokaan tapahtui teini-iässä kielimatkalla valencialaisessa isäntäperheessä Espanjassa. Muistan, miten omituisia eväsleipiä sain perheen äidin Conchan (¡qué nombre!) valmistamana mukaani kouluun: vitivalkoisten leipien väliin tursotettiin valko–ruskearaidallista suklaalevitettä! Se tuntui juusto–kurkkuvoileipäsuomalaisesta perin kummalliselta. Samoin muistan saaneeni kotimatkalle lentokoneeseen matkaevääksi kattavan valikoiman erilaisia supermakeita ja -höttöisiä keksejä. Mutta oli sitä muutakin! Söin jossain vuoristossa lomakodin takapihalla koko päivän valtavalla pannulla laitettua paellaa, churroja tietysti ja paksua kaakaota ja öljyisen öljyistä perunamunakasta – ja sitten ah, sitä parasta: pinaattia. Muistan, että perheen äidin joka ilta (omituisen myöhään minusta) laittama ruoka oli aivan taivaallisen hyvää, mutta parhaiten mieleeni on jäänyt pinaattilisuke, jossa oli rusinoiden…
-
Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita – Säilyykö rakkaus yli sodan?
”Voiko tällaisina aikoina rakastaa? Tehdä lupauksia?” Anilda Ibrahimin Ajan riekaleita (L’amore e gli stracci del tempo 2009, suom. Helinä Kangas, Tammi 2013) on tarina rakkaudesta ja sodasta, rakkaudesta sodassa ja sodasta rakkaudessa. Sota erottaa jo varhaisina vuosina toisilleen lupautuneet Zlatanin ja Ajkunan, jotka haluavat pitää ikuisesti yhtä, vaikka toinen on serbi ja toinen albaani. Mutta särkeekö sota rakkauden ja lupauksen? Kesän klassikkoteeman jälkeen olen valinnut syksyyni vähän tuoreempaa luettavaa. Tammen keltaiseen kirjastoon päässyt Ajan riekaleita saattaisi tosin olla ehkä tuleva klassikko? Keltaisesta kirjastosta voi yleensä valita huoletta mitä tahansa luettavaksi (kerran lukupiirissämme valittiin seuraava luettava kirja juuri näin: silmät kiinni sormella tökäten johonkin listan kirjaan) ja tuloksena on onnistunut lukuelämys. Niin tälläkin kertaa. Anilda Ibrahimi…
