-
Paenneet simpukat: Simpukkapasta ilman simpukoita
Tänään on keittiössä apokalyptiset tunnelmat. Maailmanloppuun on aiheellista varautua myös ruokapöydässä. Se tarkoittaa luovia ratkaisuja, joista hyväksi esimerkiksi käy napolilainen simpukkapasta ilman simpukoita, spaghetti alle vongole fujute. Köyhästä keittiöstä ovat simpukatkin paenneet (napol. fujute, ital. fuggite)! Simpukkapasta ilman simpukoita saa lisäpontta myös muusta kuin italialaisesta nykykirjallisuudesta: viimeisimmän kirjapostaukseni Paolo Giordanon Tasmania -romaani käsitteli apokalypsia ja siihen varautumista, mutta simpukkatuhoon löytyy kirjallinen esimerkki lähempääkin. Anni Kytömäen Finlandia-voittajaromaanissa Margaritassa (Gummerus, 2020) yksi kertojista on uhanalainen jokihelmisimpukka Margaritifera margaritifera. Kytömäki on omistanut kirjan ”maan ja veden hiljaisille – niille, jotka yhteiskunnassa ja ekokriisissä ovat vaarassa jäädä jalkoihin”. Margaritan luettuaan simpukat eivät enää lukijalle maistu, jos ne aiemmin ovat maistuneetkaan. Siksi simpukkapasta ilman simpukoita…
-
Tuplasti hyvää: sardinialainen kasvispiirakka x2
Sardiniassa, ihanaa! Kiitos Antonella Aneddan, pääsen taas kurkistamaan sardinialaiseen keittiöön. Se on Suomessa aika vaikeaa, sillä sardinialaisia raaka-aineita ei täältä saa ja koko saaren ruokakulttuuri on muutenkin hyvin omaleimainen. Sardinialaisia kirjailijoitakaan ei varsinaisesti ole joukoittain suomennettu, joten nyt kun mahdollisuus tuli, piti ihan valmistaa ruokia kaksin kappalein: kasvispiirakka kahdella tavalla sardinialaisittain, prego! Sardinia on minulle todella mystinen paikka, joten saaren ruokakulttuurikin on jäänyt vähemmälle tutkimiselle. Olen kirjoittanut blogissa sardinialaisesta ruoasta vain kerran aiemmin. Silloinenkin ruokalaji oli hieman hankala, sillä siihen tarvittiin lampaanlihalientä, sardinialaista pecorinoa ja paikallista leipää. Monet sardinialaiset ruokakokeilut olen joutunut kotikeittiössä torppaamaan heti alkuunsa, koska oikeita raaka-aineita ei löydä Suomessa mistään – kuvaava esimerkki siitä, miten vaihtelevaa ”italialainen”…
-
Terveellisemmät ranskikset (kikherneestä!) ja valkosipulimajoneesi
Tänään on pakko tehdä blogissa pieni syrjähyppy Italiasta Ranskaan. Mutta ei hätää, aion silti palata sivupolultani takaisin Italiaan, sillä sieltä tämänpäiväinen resepti, terveellisemmät ranskikset (?!) todellisuudessa on kotoisin. Aina ruokakulttuurien rajat eivät kuitenkaan kulje valtion rajoja pitkin, mistä Italiasta Ranskaan ulottuva Rivieran rannikko on kiinnostava esimerkki. Katuruokaa ja aperitiiveja Italiassa on loistava aperitiivi- ja katuruokakulttuuri. Vaikka maa on ehkä (vähän kliseisestikin) tunnetumpi tuntikausia kestävistä lukuisten ruokalajien sukuillallisista, italialaisesta ruokakulttuurista löytyy ratkaisunsa myös nopeaan ruokailuun tai pieneen suolaisen nälkään. Molempiin liittyy usein friteeraus – sekin ehkä harvemmin italialaiseen ruokaan yhdistetty ruoanvalmistustapa. Jokaisella Italian alueella on omat katuruokaklassikkonsa, ja aperitiivikulttuuri on voimissaan etenkin Pohjois-Italiassa. Genovalaisesta katuruoasta olen kirjoittanut kokonaisen postauksen, Mitä syödä…
-
Toscanalainen tomaattikeitto eli pappa tomaatissa (ja muitakin sukulaisia)
Mitä tekee pappa tomaatissa, ihmettelin, kun kuulin ensimmäistä kertaa pappa al pomodorosta. Mitä pappa-paralle on tapahtunut! Vaan ei hätää: pappa al pomodoro on toscanalainen tomaattikeitto, joka on peräti vegaaninen eli siis myös pappaystävällinen. Eikä pappa tietenkään tässä tarkoita isoisää, joka on italiaksi nonno. Pappa merkitsee suomeksi kauniisti sanottuna ’mössöä’, jota tämä tomaattikeitto ehkä olemukseltaan keittoa enemmän muistuttaakin. Italiaksi voidaan myös sanoa fare la pappa, ”tehdä mössö” eli ’syödä’. Ilmaisu on leikillinen, ja sitä käytetään esimerkiksi lasten kanssa. Meillä pikku Signorino söikin vauvana usein pappaa, tai oikeammin vieläpä pappettaa, ”pikku mössöä”, joka on johdos pappa-sanasta – kysehän siis on vauvan soseista. (Tarkkana saa muuten olla myös isän eli papàn kanssa. Jos…
-
Brushetta vai brusketta? Helppo ja vaikea bruschetta
Saku Tuomisella on hauska tarina bruschettasta: Yritin tilata eräässä Helsingin italialaisessa ravintolassa tomaattibruschettaa. Keskustelu sujui näin: – Saisinko yhden tomaattibrusketan. – Heh, se kyllä lausutaan brussccchhhetta. – Ei kyllä lausuta. – (Ivallisesti hymyillen) No, meillä asiakas on aina oikeassa, joten sovitaan sitten niin. Italian [k]:na ääntyvä ch on chieltämättä haastava poikkeus italian muuten melko hyvin suomalaiseen suuhun sopivaan ääntämykseen (viittaako Tuomisen kirjan nimi Italialaisen ruokakulttuurin abc ääntämisoppiin?), mutta oikeasti bruschetta ei ole yhtään vaikea juttu! Vai onko sittenkin? Tuominen nimittäin jatkaa vielä: Hyvässä bruschettassa (lausutaan siis brusketta) on kaikki suomalaisen hitin ainekset. Sen tekeminen on helppoa, se onnistuu aina, se on halpaa ja lisäksi se on täydellistä comfort foodia. Silti…
-
Sinäkin, pinaattini: pinaattilisuke roomalaisittain (?)
Makumuistot ovat toisinaan muistoista elävimpiä. Ensi kosketukseni aitoon välimerelliseen, turistiravintoloiden ulkopuoliseen ruokaan tapahtui teini-iässä kielimatkalla valencialaisessa isäntäperheessä Espanjassa. Muistan, miten omituisia eväsleipiä sain perheen äidin Conchan (¡qué nombre!) valmistamana mukaani kouluun: vitivalkoisten leipien väliin tursotettiin valko–ruskearaidallista suklaalevitettä! Se tuntui juusto–kurkkuvoileipäsuomalaisesta perin kummalliselta. Samoin muistan saaneeni kotimatkalle lentokoneeseen matkaevääksi kattavan valikoiman erilaisia supermakeita ja -höttöisiä keksejä. Mutta oli sitä muutakin! Söin jossain vuoristossa lomakodin takapihalla koko päivän valtavalla pannulla laitettua paellaa, churroja tietysti ja paksua kaakaota ja öljyisen öljyistä perunamunakasta – ja sitten ah, sitä parasta: pinaattia. Muistan, että perheen äidin joka ilta (omituisen myöhään minusta) laittama ruoka oli aivan taivaallisen hyvää, mutta parhaiten mieleeni on jäänyt pinaattilisuke, jossa oli rusinoiden…
