Ruoka
-
Syysruokaa Dolomiiteilta: kurpitsagnocchit
Kurpitsagnocchit eivät ole minulle mikään uusi tuttavuus, ja välillä ohje on vilahdellut suomenkielisissäkin lehdissä ja ruokablogeissa. En sen kummemmin ollut miettinyt niiden alkuperää, mutta pieni tutkimustyö kannattaa aina. Paljastui nimittäin, että kurpitsagnocchit ovat kotoisin Bellunon kaupungista Dolomiittien juuresta. Siellä kurpitsagnocchit tunnetaan nimellä gnocchi di zucca bellunesi tai gnocchi di zucca alla bellunese eli bellunolaiset kurpitsagnocchit. Ne tarjoillaan usein voin ja salvian kera. Toki näitä gnoccheja syödään muuallakin (pohjoisessa) Italiassa, ja epäilenpä, ettei niiden vuoristoinen alkuperä ole kaikkien italialaisten tiedossa. (Ei ainakaan meidän perheen Signoren, joka on näitä useammankin kerran väsännyt. Onneksi on tämä suomalainen vaimo, joka googlettelee italialaisia ruokia välillä ihan pakkomielteisesti.) Kirjoitin viime viikolla italialaisista Afganistanissa, mutta koska blogini…
-
Satokauden lyhyydestä: paahdetut kastanjat
Elämä vilahtaa ohi, jos et tartu hetkeen, ja niin tekee myös satokausi. Nyt loppuvuodesta loka–joulukuussa ovat kastanjat parhaimmillaan, ainakin Italiassa. Ja myös meidän lähi-supermarketissa, vaikkei sieltä leijukaan ihana paahdettujen kastanjoiden tuoksu, kuten Italiassa kastanjoita myyvistä pikku kojuista viilenevinä Välimeren syyspäivinä. Aiemmin olen esitellyt syksyisen kastanjapiirakan, joka oli mystisesti jotain suolaisen ja makean väliltä (eli peräti mauton? Sellaisenkin tylyn tuomion olen omasta syysherkustani kuullut!). Mutta kastanjat sopivat ruoanlaittoon muutenkin yllättävän monipuolisesti: kastanjajauhoista voi paitsi tehdä leivonnaisia myös esimerkiksi valmistaa pastaa. Paahdetut kastanjat taas on helpoin tapa valmistaa näitä – hmm, pähkinämäisiä hedelmiä? Kastanjoita voi valmistaa monella tavalla, mutta alla pari ideaa uunissa paahtamiseen. Ja koska viinissä on totuus, sitä voi…
-
Brushetta vai brusketta? Helppo ja vaikea bruschetta
Saku Tuomisella on hauska tarina bruschettasta: Yritin tilata eräässä Helsingin italialaisessa ravintolassa tomaattibruschettaa. Keskustelu sujui näin: – Saisinko yhden tomaattibrusketan. – Heh, se kyllä lausutaan brussccchhhetta. – Ei kyllä lausuta. – (Ivallisesti hymyillen) No, meillä asiakas on aina oikeassa, joten sovitaan sitten niin. Italian [k]:na ääntyvä ch on chieltämättä haastava poikkeus italian muuten melko hyvin suomalaiseen suuhun sopivaan ääntämykseen (viittaako Tuomisen kirjan nimi Italialaisen ruokakulttuurin abc ääntämisoppiin?), mutta oikeasti bruschetta ei ole yhtään vaikea juttu! Vai onko sittenkin? Tuominen nimittäin jatkaa vielä: Hyvässä bruschettassa (lausutaan siis brusketta) on kaikki suomalaisen hitin ainekset. Sen tekeminen on helppoa, se onnistuu aina, se on halpaa ja lisäksi se on täydellistä comfort foodia. Silti…
-
Grissinit: pitkät, helpot, rapeat
Grissini, grissinit vai grissinot? Miten näitä nyt nimittäisi? Aina välillä tulee kielellisiä pulmia ruokapöydässäkin. Mutta onhan meillä myös muffinsit, buutsit ja shortsit (joskus nekin jopa ruokapöydässä), joten olkoon nämäkin nyt tuplamonikolliset grissinit. Suomalaiseen suuhun (tai päähän) ei italian i-monikko aina oikein luonnistu. Taivutuksesta puheen ollen: näitähän ei muuten tarvitsekaan taivuttaa, pitkiä ja suoria kun ovat. Helppoa leivontaa! Grissinit ovat esimerkki ruoasta, jotka pitkään kuittasin vain ”italialaiseksi”. Nykyään olen sen sijaan aina valppaana: mistä eri ruokalajit oikeasti ovat peräisin? Olikin ilo oppia, että grissinit ovat kotoisin Torinosta. Kappas! Siispä yhdistin ne heti mielessäni Torinossa vaikuttaneeseen ja siitä kirjoittaneeseen Natalia Ginzburgiin. Harvemmat blogini reseptit sopivat oikeasti kirjan kanssa nautittaviksi, mutta näitä oli…
-
Sinäkin, pinaattini: pinaattilisuke roomalaisittain (?)
Makumuistot ovat toisinaan muistoista elävimpiä. Ensi kosketukseni aitoon välimerelliseen, turistiravintoloiden ulkopuoliseen ruokaan tapahtui teini-iässä kielimatkalla valencialaisessa isäntäperheessä Espanjassa. Muistan, miten omituisia eväsleipiä sain perheen äidin Conchan (¡qué nombre!) valmistamana mukaani kouluun: vitivalkoisten leipien väliin tursotettiin valko–ruskearaidallista suklaalevitettä! Se tuntui juusto–kurkkuvoileipäsuomalaisesta perin kummalliselta. Samoin muistan saaneeni kotimatkalle lentokoneeseen matkaevääksi kattavan valikoiman erilaisia supermakeita ja -höttöisiä keksejä. Mutta oli sitä muutakin! Söin jossain vuoristossa lomakodin takapihalla koko päivän valtavalla pannulla laitettua paellaa, churroja tietysti ja paksua kaakaota ja öljyisen öljyistä perunamunakasta – ja sitten ah, sitä parasta: pinaattia. Muistan, että perheen äidin joka ilta (omituisen myöhään minusta) laittama ruoka oli aivan taivaallisen hyvää, mutta parhaiten mieleeni on jäänyt pinaattilisuke, jossa oli rusinoiden…
-
Ahmittavan hyvät vaniljaviinerit Apuliasta
Syötävää saappaankorosta? Tänään pääsen vihdoin tekemään makumatkan Apuliaan, ensimmäistä kertaa blogin historiassa. Sieltä tulee valtavasti kaikkea mielenkiintoista, mutta tänään esittelyssä ovat vaniljaviinerit, ehdoton makeiden herkkujen kuningatar Pugliasta, jota Apuliaksi suomeksi kutsutaan. Kiitos Paolo Giordano, että veit minut aurinkoiseen Apuliaan! Minulla on ollut pieni pakkomielle Apuliaan tai tarkemmin sen pääkaupunkiin Bariin ja vielä tarkemmin sanottuna Barin vanhaankaupunkiin Bari vecchiaan viime keväästä lähtien. Syynä on RaiPlaylta katsomani sarja Le indagini di Lolita Lobosco, joka sijoittuu Barin vanhaankaupunkiin ja vei minut aivan mukanaan. Lolita Lobosco on vähän hömelö poliisisarja, rikoksiltaan ja etenkin niiden ratkomistavoiltaan yhtä epäuskottava kuin monien fanittama Komisario Montalbano, mutta höpsöydessään samalla tavalla viehättävä kuin Montalbano: maisemat ovat upeat, tunnelma…
