-
Bengt Jangfeldt: Axel Munthe – Tie Caprin huvilalle
Millainen mies oikein on lääkäri–kirjailija–maailmanmatkaaja–naistenmies–eläinoikeustaistelija–seurapiirijulkkis? Entä mitä tekee sfinksi Caprin välimerellisellä paratiisisaarella? Bengt Jangfeldtin Axel Munthe – Tie Caprin huvilalle (WSOY 2010; yhdistelmä ruotsinkielisestä alkuteoksesta En osalig ande (2003) ja englanninkielisestä lyhennetystä laitoksesta Axel Munthe – The road to San Michele (2008); suom. Juhani Lindholm) kertoo ruotsalaisen Axel Munthen (1857–1949) uskomattoman elämäntarinan. Nimensä kirja on saanut San Michelen huvilalta, jonka Munthe rakennutti Caprille ja joka on nykyisin saaren päänähtävyyksiä. Nyt täytyy myöntää, että törmäsin Axel Munthen nimeen ensimmäisen kerran vasta matkatessani itse Caprille viime kesänä. Tai ainakin silloin sen vasta todella huomioin. Mietin, mikä tämä ruotsalainen mies on ja miksi hänen nyt museona toimiva kotinsa on sellainen nähtävyys. Päiväreissulla Caprilla…
-
Renessanssiajan reseptitaidetta: zuccotto
Vietin tänä vuonna ensimmäistä äitienpäivääni! Koska meidän Signorino ei ihan vielä osaa leipoa, ideoin ja toteutin äitienpäivän kakkuni tällä kertaa itse Signoren avustuksella. Halusin jotain naisia ja äitejä kunnioittavaa viime viikon renessanssisankarittarien hengessä. Tämä näyttävä jälkiruoka lo zuccotto fiorentino juontaa juurensa renessanssiajan Firenzeen ja yhteen sen voimanaisista. Zuccotton alkuperäinen nimi on ”Caterinan kypärä” (L’elmo di Caterina de’ Medici). Se valmistettiin alunperin pienen kypärän sisään ja nimettiin 1500-luvulla eläneen kuningatar Caterina (Katariina) de’ Medicin (1519–1589) mukaan. Katariina oli osa Medicien mahtisukua, joka vaikutti Firenzessä 1400-luvulta 1700-luvulle. Italian renessanssistahan ei voi puhua ilman Medicejä, jotka olivat merkittäviä taiteen suojelijoita ja tukijoita. Heillä oli valtava vaikutus aikansa italialaiseen taiteeseen, ja heidän mittaamattoman arvokas…
-
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin – Keitä ovat Italian renessanssin sankarittaret?
Elämänura aviomiehen omaisuutena, suljetun luostarin nunnana tai halveksittuna prostituoituna. Vai sittenkin jotain muuta? Millaista oli naistaiteilijan elämä renessanssiajan Italiassa? Mia Kankimäki kirjoittaa teoksessaan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) ”yönaisista”, rohkeista oman tiensä kulkijanaisista renessanssiajalta tähän päivään. Näitä naisia Kankimäki ajatteli unettomina öinä ja lähti matkalle maailman ympäri heidän jäljissään. Naiset joita ajattelen öisin yhdistelee yönaisten elämäntarinoita Kankimäen matkapäiväkirjaan. Kirja jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä kerrotaan Karen Blixenistä ja Afrikasta, toisessa 1800-luvun tutkimusmatkailijoista ja kolmannessa kuvataiteilijoista. Olin aiemmin lukenut Kankimäeltä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (käännetty muuten myös italiaksi: Cose che fanno battere più forte il cuore – nimi on yhtä ihana ja runollinen myös italiaksi!), jota kerta kaikkiaan rakastin. Paitsi että japanilaisen Sei Shōnagonin listaukset Tyynynaluskirjassaan olivat hurmaavia…
-
Mitä syödä parsan kanssa? Kokeile sahramirisottoa!
Parsa-aika on koittanut ja mitäs nyt? En ole mikään fanaattinen parsafani, mutta onhan sitä ihan kiva pari kertaa keväässä syödä. Joka kerta tunnun tosin olevan saman ongelman ääressä: mitä syödä parsan kanssa? Käännän tässäkin asiassa katseeni luonnollisesti Italiaan ja viime postauksen hengessä Lombardian maakuntaan. Se tarjoaa meille kultaisen keltaista herkkua, joka muodostaa parsan kanssa paitsi maukkaan myös ihanan keväisen ja hienostuneen kelta-vihreän makuparin. Liikuimme viime viikolla Pietron ja Brunon kanssa Lombardiassa Milanon metropolissa ja yksinäisillä vuorilla jossakin Piemonten ja Aostanlaakson tuntumassa. Kirjasta jäi mieleen se, että miehet joivat hämmästyttävät määrät viiniä siihen nähden, että kiipeilivät sitten ketterästi vuorilla. Ja no, sattuihan niitä onnettomuuksiakin. Ne tosin eivät johtuneet päälle vyöryvästä humalasta…
-
Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta – Määrittääkö synnyinpaikka meidät?
Ikiaikaiset teemat: ystävyys, aikuiseksi kasvaminen, oman tien etsiminen. Millaisia erityispiirteitä ne saavat, kun ympärillä on karu ja julmakin vuoristo? Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta (Bazar 2017; Le otto montagne, suom. Lotta Toivanen) kertoo Pietron ja Brunon ystävyydestä lapsuudesta aikuisuuteen. Milanolainen Pietro viettää kesänsä vuoristossa, jossa ystävystyy köyhän vuoristolaisperheen Bruno-pojan kanssa. Lapsina pojat seikkailevat yhdessä vuorilla, mutta aikuisuus vie heitä eri suuntiin. Vuoret tuovat heidät lopulta kuitenkin uudelleen yhteen, lopulta dramaattisin seurauksin. Cognetti oli minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Kahdeksan vuorta on hänen kuudes teoksensa. Se voitti vuoden 2017 Premio Strega -palkinnon, ja palkintoehdokkaana Cognetti oli ollut jo aiemmin vuonna 2012. Premio Strega on Italian arvostetuin kirjallisuuspalkinto, jota on vuodesta 1947 alkaen jaettu…
-
Italialainen pääsiäinen pöydässämme
Pääsiäinen on ehkä lempijuhlani vuodenkierrossa. Se on pitkä keväinen viikonloppu, johon ei liity velvoitteita ja paineita mutta sitäkin enemmän herkkuja. Italialaisetkin sen tietävät: Natale con i tuoi, Pasqua con chi vuoi, eli joulu vietetään sukulaisten kanssa, pääsiäinen sitten kenen kanssa tahtoo. Italialaiseen pääsiäiseen kuuluu piknik-kauden korkkaaminen, ja tänä vuonna se onnistuisi melkein meillä Suomessakin. Kuka uskaltaa kokeilla? Italialainen pääsiäinen ei tietenkään ole mitään ilman asiaankuuluvia ruokia. Tilasimme tänäkin vuonna pääsiäisen herkut hyvissä ajoin Italian herkut -kaupasta (ei ole kaupallinen linkki!). Pääsiäiseen kuuluvat tietenkin suklaamunat, ja Italiassa niillä on kokoa ja näköä! Italiassa ei pääsiäisenä käydä suklaamunajahtiin, eikä lapsen pään kokoisten munien piilottaminen röyhelöisine kääreineen oikein onnistuisikaan. Miksi turhaan viivyttää herkkujen…
