-
Gianduia, parempaa kuin Nutella
Jouluun jotain silkinsileän suklaista, pehmeää ja pähkinäistä Piemontesta? Torinon enkeli sai kaipaamaan jotain lohdullisen hyvää ankean savusumuisesta kaupungista. Gianduia, piemontelainen suklaa–pähkinätahna, on täyteläisin ja makein lohturuoka, jonka alueelta voi löytää. Gianduia on tarkemmin sanottuna kotoisin juuri Torinosta. Piemonte on ruoka-alueena tunnettu etenkin kahdesta asiasta: tryffelistä, jota olen etsinyt Umberto Econ jalanjäljissä täällä blogissakin, ja tietysti viineistään. Tärkeitä alueella ovat myös hasselpähkinät, le nocciole. Tämän syksyn pähkinät on jo kerätty talteen ja kuivattu, ja nyt niistä voi valmistaa jotain vaikka joulua ajatellen. Kauniiseen purkkiin pakattu gianduia sopisi joululahjaksikin. Gianduia tuo mieleen Nutellan, maailman kuuluisimman suklaa–hasselpähkinälevitteen, joka sekin on kotoisin Piemontesta. Gianduia on kuitenkin Nutellaa pähkinäisempää ja jos minulta kysytään, paljon paremman…
-
Terveellisemmät ranskikset (kikherneestä!) ja valkosipulimajoneesi
Tänään on pakko tehdä blogissa pieni syrjähyppy Italiasta Ranskaan. Mutta ei hätää, aion silti palata sivupolultani takaisin Italiaan, sillä sieltä tämänpäiväinen resepti, terveellisemmät ranskikset (?!) todellisuudessa on kotoisin. Aina ruokakulttuurien rajat eivät kuitenkaan kulje valtion rajoja pitkin, mistä Italiasta Ranskaan ulottuva Rivieran rannikko on kiinnostava esimerkki. Katuruokaa ja aperitiiveja Italiassa on loistava aperitiivi- ja katuruokakulttuuri. Vaikka maa on ehkä (vähän kliseisestikin) tunnetumpi tuntikausia kestävistä lukuisten ruokalajien sukuillallisista, italialaisesta ruokakulttuurista löytyy ratkaisunsa myös nopeaan ruokailuun tai pieneen suolaisen nälkään. Molempiin liittyy usein friteeraus – sekin ehkä harvemmin italialaiseen ruokaan yhdistetty ruoanvalmistustapa. Jokaisella Italian alueella on omat katuruokaklassikkonsa, ja aperitiivikulttuuri on voimissaan etenkin Pohjois-Italiassa. Genovalaisesta katuruoasta olen kirjoittanut kokonaisen postauksen, Mitä syödä…
-
Alkuvuoden appelsiinisalaatti
Olkoon vuoden ensimmäinen resepti nyt kevyt ja terveellinen, vaikka en minkäänlaisten dieettien ystävä olekaan. (Italiassa sen sijaan dieettikulttuuri valitettavasti elää ja voi paksusti. Tässä asiassa Suomessa ollaan huomattavan paljon edellä.) Mutta ainahan sitä voi uuden vuoden kunniaksi ainakin luvata syödä enemmän kasviksia ja hedelmiä! Appelsiinisalaatti kuulostaa muutenkin kovin tammikuiselta, varsinkin, kun appelsiinit ovat nyt parhaimmillaan. Niiden lisäksi tähän salaattiin tulee fenkolia, punasipulia ja oliiveja. Olen löytänyt fenkolin vasta tutustuttuani italialaiseen keittiöön. Muita löydöksiäni ovat ainakin munakoiso, lehtimangoldi, punasikuri, kaprikset, monet yrtit ja selleri. (Tai no, kukapa ei olisi nimenomaan löytänyt selleriä ikävissä merkeissä esimerkiksi salaatistaan, mutta olen oppinut, että selleri voi olla myös oikeasti hyvää, kun sitä haudutetaan pieneksi…
-
Satamakaupungin sitruunainen rommikahvi
Rommi ja muutkaan väkevät eivät oikein maistu minulle, ja Italian digestiivikulttuuri ei ole minulle pitkän aterian huipennus vaan pakollinen paha, jonka mieluiten jätän väliin. (Ainoastaan ehkä limoncello tekee tästä poikkeuksen.) Mutta väkevilläkin voi olla paikkansa paitsi ruoanlaitossa myös lasissa, jos niitä käytetään vain mausteena. Livornolainen rommikahvi ponce on esimerkki rommipohjaisesta juomasta, joka on kyllä tuju mutta myös toimiva. Höyryävän kuumana tarjottu, sitruunankuorella maustettu ja sokerilla makeutettu rommikahvi on kotoisin toscanalaisesta satamakaupungista Livornosta. Toscanalaisissa satamissa liikuin myös viime postauksessa, ja sataman harmaa taivaanranta sai kaipaamaan jotain lämmikettä. Sitä rommikahvi takuulla tarjoaa, pienen kofeiinipiristyksen lisäksi! Juoman pohjana on tietysti erinomainen italialainen espresso, jonka kotoinen versio valmistuu moka-pannulla. Rommi taas on kulkeutunut…
-
Satokauden lyhyydestä: paahdetut kastanjat
Elämä vilahtaa ohi, jos et tartu hetkeen, ja niin tekee myös satokausi. Nyt loppuvuodesta loka–joulukuussa ovat kastanjat parhaimmillaan, ainakin Italiassa. Ja myös meidän lähi-supermarketissa, vaikkei sieltä leijukaan ihana paahdettujen kastanjoiden tuoksu, kuten Italiassa kastanjoita myyvistä pikku kojuista viilenevinä Välimeren syyspäivinä. Aiemmin olen esitellyt syksyisen kastanjapiirakan, joka oli mystisesti jotain suolaisen ja makean väliltä (eli peräti mauton? Sellaisenkin tylyn tuomion olen omasta syysherkustani kuullut!). Mutta kastanjat sopivat ruoanlaittoon muutenkin yllättävän monipuolisesti: kastanjajauhoista voi paitsi tehdä leivonnaisia myös esimerkiksi valmistaa pastaa. Paahdetut kastanjat taas on helpoin tapa valmistaa näitä – hmm, pähkinämäisiä hedelmiä? Kastanjoita voi valmistaa monella tavalla, mutta alla pari ideaa uunissa paahtamiseen. Ja koska viinissä on totuus, sitä voi…
-
Sinäkin, pinaattini: pinaattilisuke roomalaisittain (?)
Makumuistot ovat toisinaan muistoista elävimpiä. Ensi kosketukseni aitoon välimerelliseen, turistiravintoloiden ulkopuoliseen ruokaan tapahtui teini-iässä kielimatkalla valencialaisessa isäntäperheessä Espanjassa. Muistan, miten omituisia eväsleipiä sain perheen äidin Conchan (¡qué nombre!) valmistamana mukaani kouluun: vitivalkoisten leipien väliin tursotettiin valko–ruskearaidallista suklaalevitettä! Se tuntui juusto–kurkkuvoileipäsuomalaisesta perin kummalliselta. Samoin muistan saaneeni kotimatkalle lentokoneeseen matkaevääksi kattavan valikoiman erilaisia supermakeita ja -höttöisiä keksejä. Mutta oli sitä muutakin! Söin jossain vuoristossa lomakodin takapihalla koko päivän valtavalla pannulla laitettua paellaa, churroja tietysti ja paksua kaakaota ja öljyisen öljyistä perunamunakasta – ja sitten ah, sitä parasta: pinaattia. Muistan, että perheen äidin joka ilta (omituisen myöhään minusta) laittama ruoka oli aivan taivaallisen hyvää, mutta parhaiten mieleeni on jäänyt pinaattilisuke, jossa oli rusinoiden…
